torstai 21. huhtikuuta 2016

Lukijan tarina

Laitoin joku aika sitten blogiin idean, että jos haluaa tarinansa jakaa niin teen sen mielelläni. Vähän sen tekstin jälkeen sain viestiä eräältä lukijalta. Alla oleva teksti on hänen oma tarinansa. Mielettömän rohkeaa kirjoittaa. Iho-ongelma on eri kuin itselläni mutta fiilikset ja tuntemukset pyörivät samassa maailmassa. Tässä ensimmäinen osa lukijan tarinasta:

Kaikki alkoi, kun olin ehkä 11. Muistan, kuinka mulle alko tulla muutama näppylä naamaan, mutta en siitä sillon kovin paljon mitään ajatellut. Muistan äitin tilanneen mulle siihen aikaan Mix-lehteä ja tilaajalahjana tuli poskipuna. Luulin sitä jokskuks meikkiaineeks, millä voi peittää näppyjä. Sitä sitten laitoin sormin mun naamaan joka päivä ennen koulua - vitosluokalla. Ja sillon, ainakaan mun luokalla, ei ollut tapana kenenkään meikata muuta kun ehkä koulukuvaukseen ripsiväriä. Tuli kutosluokka ja niitä alko ilmestyyn vielä enemmän ja muistan miettineeni, että minkä ihmeen takia mulla on naamassa näitä, kun ei kenelläkään muullakaan oo.

Äiti sano ja yritti rauhotella, että teini-iässä niitä alkaa tuleen, mutta ei oo mitään hätää - kyllä ne siitä lähtee. No kuinka arvata saattaa, niin ei ne mihkään hävinnyt, lähinnä koko tilanne paheni koko kutosluokan ajan. Mun kutosluokan luokkakuvassa kaikilla muilla - tytöillä ja pojilla on "täydelliset" kasvot.. Kaikilla paitsi mulla. Jos totta puhutaan, näin jälkeenpäin ajatellen ja luokkakuvaa katsoessani, niin sillon mulla ei edes ollut vielä paljoa näppylöitä. Jos oisin tienny, mihin se tilanne riistäytyy, niin oisin varmaan seonnu. 

Tuli seiskaluokka, uus koulu, uus luokka ja uudet kaverit. Ja sen kaiken mukana myös mun akne paheni. 

Tutustuin mun rinnakkaisluokalla olevaan tyttöön, joka on edelleen mun tosi hyvä ystävä. Meistä tuli ihan erottamattomat koko yläasteen ajaks. Seiskalle mennessäni niin tottakai siellä oli nättejä vanhempia oppilaita, joista osaa oikeesti ihailin. Niin kauniita ihmisiä ja tunsin siinä vierellä olevani lähinnä vaan ruma ankanpoikanen. Ja kyllä sen tajus, miten muut katto. Tai ainakin luulin, että kattoi ja arvosteli. Ikuisesti jollain ruokatunnilla jollain luokalla muistan, kun mulla oli finni otsassa. Menin vessaan, jotta saisin sen pois, koska se oli sellanen ruma valkonen ja mulle oli aina hirveen tärkeetä, että ykskään ei ollu sellanen ällö ruma valkonen. Mun oli pakko puristaa ne heti, koska jotenkin kuvittelin, et sit se ei ois niin selvää, että mulla on akne. Tai että voisin itte itelleni niin ainakin uskotella. Mut takasin tarinaan - menin sieltä vessasta suoraan ruokalaan. Mentiin syömään yhteen pöytään ja luulin, että olin kaiken veren sieltä puristanu. Yhtäkkiä yks mun kavereista sanoi, että "sulta tulee verta otasta". Oisin voinu kuolla siihen paikkaan.. Nyt se paljastu. Juoksin itkua vääntäen vessaan ja olin siellä koko seuraavan tunnin. Mua hävetti. 

En koskaan koe olleeni millään tavalla koulukiusattu, mulla oli tosi hyviä kavereita siellä muutama ja tulin lähes kaikkien kanssa juttuun. Koko yläaste meni silti aika kuperkeikkaa, oli hyviä ja hauskoja hetkiä, mutta myös 13-vuotiaasta asti olin kärsinyt kamalista itsetunto-ongelmista ja masennuksesta. Olin onnellinen kun yläaste loppu, pääsin pois pienen paikkakunnan koulusta ison kaupungin ammattikouluun. Oon aina ollut tosi hyvä peitteleen omia tunteitani, ei kukaan edes tiennyt, että mulla ei oo kaikki hyvin, kunnes vasta monia vuosia myöhemmin. 

Ysin aikana tutustuin uudelleen mun parhaaseen kaveriin lapsuudesta, oltiin asuttu samoilla pihoilla ja jostain syystä joskus kutsuin sen mun johkin kotibileisiin. Ilman sitä en kyllä olis tässä missä olisin nyt, ihan niinkun en olis mun ekaa oikeeta ystävää yläasteeltakaan. Niistä tuli mulle iso tuki ja turva, varsinkin myöhemmin elämässä. 

Tähän väliin voisin kirjottaa satunnaisia lausahduksia mitä oon kuullut tai mitä musta on sanottu. Seurustelin seiskaluokalla puolisen vuotta aivan ihanan pojan kanssa, oltiin nuoria ja se oli molempien ensimmäinen sellanen "vakavampi" suhde. Sillä oli kaveri, joka oli mun kanssa ollut jo samalla luokalla ala-asteella. Se poika oli sanonut musta näin "miks oot ton kanssa, saisit paljon paremmankin. Sillä on niin paljon finnejäkin naamassa." Mun poikaystävä kerto tän mulle ja se, 13-vuotiaana poikana,  oli vastannu vaan, että "koska tykkään siitä ja se on nätti". Tietysti mun mieleen on jäänyt vaan toi, mitä joku turhanpäivänen ihminen musta on sanonut. 

Kasiluokan aikoihin pyörin paljon parin kaverin kanssa, joista toinen oli mun lapsuudenkaveri Tampereelta. Oltiin joskus keskustorin mäkissä, niinku siihen aikaan oltiin, ja joku joka istui meidän pöytään rupes aukomaan päätään meille. Mä oon sellanen ollut aina, että puolustan mun kavereita henkeen ja vereen - joten sanoin jotain takasin. Vastaukseks sain "pidä sää pääs kii, finninaama". Se satutti ihan mielettömästi.

Yläasteen jälkeen oltiin mopoautolla ajelemassa ympäriinsä, pysähdyttiin Hakametsän parkkipaikalle. Kello oli jo tosi paljon, alko jo aurinko nouseen. Joku autollinen poikia parkkeeras meidän viereen ja mä pidin katsettani alhaalla tiedostaen, että olin meikannu monta tuntia sit ja tottakai ne oli jo "sulanu" pois. Ne vaihtoi pari sanaa mun kaverin kanssa ja sit vahingossa nostin päätä ja katoin niitä kohti. Ne katto mua ja sanoi "hyi vittu" ja ajoi pois. Toi oli ehkä mun elämäni noloin hetki. Mua hävetti olla ja elää, oisin voinu kuolla siihen häpeen tunteeseen. 

No elämä jatkui, ennen ammattikoulun alkamista kesällä, rupesin seurusteleen. Se oli ihan outoo ja uskomatonta, miten kukaan sen näkönen poika voi olla tän näkösen tytön kanssa? Sairainta on, että mietin sitä seuraavat kaks vuotta lähes päivittäin. 

 Kun koulu syksyllä sitten alkoi, niin sain heti ekana päivänä kaks tosi hyvää ystävää, joista toisen siskon kanssa olin jo tuntenut muutaman vuoden. Olin siellä puolisen vuotta, kunnes tajusin, että tää ala ei ehkä kiinnosta mua tarpeeks, että jaksaisin seuraavat kolme vuotta sitä opiskella. Ystävät silti jäi ja edelleen ollaan niiden kanssa tekemisissä. Mun poikaystävä kannusti mua tekeen just sitä, mitä halusin tehdä. Päädyin meneen töihin Kelan ja Työkkärin nuorille suunnatun ohjelman kautta, josta sai rahaa ja työpaikalle se oli ilmanen. Se oli jännää ja kivaa, muut oli koulussa ja mä olin töissä ja sain rahaa. 

Mun poikaystävä myös aina potki mua pyllylle ja kovaa. Aina kun se kuuli mun kysyvän, et miks oot mun kaa tai miks oon tällänen, niin se ei säälinyt vaan sano, että "lopeta, sä oot täydellinen just tollasena". Se oli myös ensimmäinen, kenelle koskaan ilmasin edes jonkun verran, että on paha olla. Samalla se oli myös melkeinpä ainoita aikoja mulle moneen vuoteen ollut sellasta, että mulla oli edes ihan hyvä olla itseni kanssa. Vaikka joka päivä alitajunnassa olikin sellanen olo, että on huonompi, rumempi, kamalampi ja hirveempi kun kukaan muu, niin se sai jotenkin sen olon multa pois tai sivuutettua, etten sitä miettinyt. 

Toki meillä oli hänen kanssaan omat vaikeutemme, oltiin kuitenkin niin nuoria ja tyhmiä. Koskaan se ei kuitenkaan liittynyt mun pahaan oloon tai mun omiin henkilökohtasiin kriiseihin, vaan ihan meidän yhteensopivuuteen. Kaks vuotta oltiin yhdessä ja sitten se loppu. Oltiin molemmat just täytetty 18, molemmat pääsi baareihin ja jotenkin vaan erkaannuttiin. Olin aika kauan ihan hukassa. Mitä mä nyt teen, kun mulla ei ookkaan sitä tuttua ja turvallista ihmistä, joka hyväksyy mut sellasena kun mä oon, vaikka itte en itteeni hyväksy ja häpesin itteeni. Rupesin miettiin kauhuskenaarioita, että nyt se puhuu musta tuolla, että miks se on koskaan mun kanssa ollut, kun oon niin ruma ja huono. Typerää jälkikäteen ajateltuna, mutta sillon musta tuntu, että näin sen on oltava, vaikka erottiin riitojen saattelemana, mut loppujen lopuks tosi hyvissä merkeissä. 

Siinä syksyn aikana oli kaks sellasta heilastelua, josta toinen tulis kestään pitkän aikaa. Ei tosin sellasena, kun olisin halunnut. Molemmat pojat oli aivan mielettömän hyvännäkösiä, varsinkin tää kenen kanssa pitempään jatku juupaseipäs-leikit. Ja joka ikinen kerta, kun se soitti tai laitto viestiä tai pyysi johkin, mietin että miks ihmeessä toi haluaa mut nähdä? Sillä oli aina baareissa tosi paljon tyttöjä sen perässä, siis ihan älytön määrä. Varmaan siihen aikaan Tivolin kuumin poikamies, jonka kaikki halus. Mietin ääneen, että toi on mun kanssa varmaan säälistä tai sit sillä on kavereiden kanssa veto, että kuinka kauan pystyy mua huijaan ja vedättään. Olin parin kuukauden jälkeen ihan mielettömän ihastunu siihen, mutta se oli sellanen pelimies. Monena iltana oltiin oltu koko ilta baarissa yhessä, sit yhtäkkiä se katoo ja nään sen jonkun tytön kanssa narikassa. Sit seuraavana päivänä tulee anteekspyyntö-soitot ja viestit. Se musersi mut monta kertaa. Mä olin huonompi ja rumempi, kun se kenen kanssa se lähti - se oli totta. Mut siinä huomaa myös mun erittäin huonon itsetunnon, koska joka kerran jälkeen uskottelin itelleni, että no ei se sille mitään voi ja eihän me seurustella. 

Seuraavan vuoden tammikuussa tapasin yhden pojan, jonka kanssa loppujen lopuks ruvettiin seurusteleen. Oltiin 1,5 vuotta yhessä. Meillä oli kivaa ja sen perhe oli mulle tosi tärkee, musta tuntu heti, että kuulun sinne. Oikeestaan yli puoli vuotta siitä ajasta mitä oltiin yhessä, olin vaan sen perheen takia ja varsinkin sen äidin takia. Sen 1,5 vuoden aikana se petti mua monet kerrat, valehteli mulle kaikista niistä asioista ja puhu musta rumasti jollekkin sen likalle. Mietin, että mitä helvettiä? Sanoin sille, että petä niin paljon kun lystäät, mutta mua sun on turha sotkea niihin asioihin mukaan. Et sä musta voi puhua sun joillekkin naisilles, mä oon sun tyttöystävä. Sillä olemattomalla itsetunnolla mikä mulla oli, se kaikki sai mut vaan vielä vahvemmin uskoon, että oon vaan paska ja huono ja ruma, kun kaikki mulle näin tekee. Mut silti jäin siihen suhteeseen sen kanssa, kaikki varmaan arvaa minkä takia. Olin varma, että sen ansaitsen ja parempaa en tuu saamaan. 

Mun akne oli ollut tosi paha ja olin ollut masentunut jo monta vuotta. Vihdoin, monien vuosien kärsimyksen jälkeen niitä ei enää tullutkaan. Normaalisti ihminen ois onnellinen, mutta mä en ollut. Niistä oli jäänyt kamalat arvet mun naamaan. Mietin, että miks helvetissä joudun ensin kärsiin monta vuotta ja sit kun yks kärsimys loppuu, niin toinen alkaa? Se tuntu musta mielettömän epäreilulta. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä vielä tänäkään päivänä. Mua suututti, etten voinut mennä mihinkään ilman meikkiä. Uimahallit tai kylpylät ei tullu kysymykseenkään. Tunsin olevani ihan loukussa siinä rumassa kehossa, musta ei koskaan tulis kaunista ihmistä. Yritin ettiä keinoja, millä pääsis arvista eroon. Pääsin ensin Tayssiin sellaselle arvioköynnille, missä lääkäri kattoo, että voiko mennä TCA-kuorintaan eli happokuorintaan. Olin odotushuoneessa ja lääkäri tuli kysyyn, että onko ok, jos lääkiksessä olevat oppilaat tulee mukaan. Järkytyin. Mulle oli tarpeeks paha mennä arvioitavaks vieraalle ihmiselle ja siihenkö pitäs vielä lisätä tuntemattomia ihmisiä lisää arvioimaan? Ajattelin silti, että ei kai ne muuten voi oppia. Sanoin, että jos on pakko. Lääkäri sanoi, että ei oo missään nimessä pakko ja, että hän ymmärtää. "Miten niin ymmärrät? Et taatusti ymmärrä" ajattelin. Sanoin kuitenkin, että joo. Menin tutkimushuoneeseen, lääkärin lisäksi siellä oli 5 ihmistä mun naamaa tutkimassa. Kaikki ihan lähietäisyydellä. Aloin itkemään. Mua ahdisti ja halusin vaan pois. Kaikki ne oli kuitenkin mukavia ja yritti parhaansa, että mulla ois parempi olla. Vihdoin tutkimukset loppu ja lääkäri sanoi, että voin mennä kuorintaan. Sitä riemun määrää! Silloin tietysti kuvittelin, että nyt mun kärsimykset on ohi, kaikki arvet lähtee. 

Pääsin kuorintaan Terveystaloon. Siellä oli mua odottamassa yks parhaista ihotautilääkäreistä, Mika Hjerppe. Mikalla oli itselläänkin ollut paha akne ja arvet, mutta hänen naamassaan ei näkynyt juuri mitään. Olin varma, että tää tepsii! Ja kyllähän se auttoikin, mutta ei niin paljon kun olisin toivonut ja halunnut. Muserruin taas täysin. Meni kolmisen kuukautta ja menin taas kuorintaan, se auttoi vähemmän kun ensimmäinen kerta. Mun pahimmat arvet oli niin syviä, että niitä oli vaikee saada pois. 

Tän kaiken ohella yritin päästä yli kaikista pettymyksistä ja fiiliksistä mitä se mulle aiheutti, ja pysyttiin yhessä. Hänen äitinsä huomautti mulle, että ootpas sä laihtunu. En ollu ite tajunnut koko asiaa, mut se oli ihan totta. En tehny sitä tietosesti, mutta olin laihtunu 54kg 46kg ihan muutamassa kuukaudessa. Mun parhaan kaverin äiti oli myös huomauttanu asiasta mun parhaalle kaverille, että "onko sillä kaikki hyvin, kun näyttää niin laihalta". Kaverit ja ystävät myös rupes huomauttaan aiheesta. Loukkaannuin, mitä se niille kuuluu? Luulin että nyt kun oon laihempi, niin itsetunto kasvaa ja oon parempi, kun normaalipainosena. Sitä jatku läpi kesän. Syyskuussa me erottiin 1,5 vuoden jälkeen, ja siitä se todellinen alamäki vasta alkokin.

Olin vuotta aiemmin saanut mun ekan ihkaoikeen työpaikan kaupasta, tykkäsin olla siellä. Yhtenä päivänä olin kassalla ja rupesin vaan itkeen. En ollu itkeny moneen vuoteen. Ja sille itkulle ei tullu loppua, se muuttu vaan hysteerisemmäks ja hysteerisemmäks, kunnes yks työntekijä tuli hakeen mut pois ja vei takahuoneeseen. En tienny mitä tapahtuu. Vapisin ja tärisin ja henkee ahdisti. Musta tuntu, että kuolen. Sain mun ensimmäisen paniikkikohtauksen sillon. Kun tajusin mitä oli tapahtunu, mua hävetti taas. Mitä noi asiakkaat ja työkaverit musta nyt ajattelee? Mut passitettiin kotiin ja sain lääkärille ajan, jonka kautta pääsin psykologille ja yhdelle toiselle lääkärille, joita ilman en todellakaan ois tässä.