I said yes

En halua selitellä pitkää kirjoitustaukoa. Yksinkertaisesti ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Muutenkin olen halunnut pitää tämän lähinnä ihoani koskevana blogina, joten tästä syystä kirjoitan harvemmin.

Se siitä aloituksesta, on minulla nimittäin oikeaakin asiaa. Kaksi kuukautta sitten koin tähän asti elämäni suurimman ja hienoimman yllätyksen. Toni kosi minua. Tämän eteen oli nähty todella paljon vaivaa ja moni oli juonessa mukana. Tästä inspiroituneena mietin kaksi kuukautta miten tästä asiasta kirjoittaisin ja kirjoitanko ollenkaan. Nimittäin tulevasta hääpäivästä.

Monelle nuorelle tytölle naimisiin meneminen ja häät ovat suuri unelma pienestä pitäen. Mietitään paljon etukäteen ja päivästä halutaan täydellinen. Mikään ei saa mennä pieleen ja kaikki on tarkkaan suunniteltua. Ymmärrän tämän härdellin täysin ja saatan itse sortua sekoilemaan myös mutta silloin, kun Toni tuli elämääni ja tiesin, että tässä on ihminen kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni, aloin miettimään tätä suurta päivää hieman eri näkökulmasta. Päässäni pyöri ainoastaan ajatus miltä itse tulisin sinä päivänä näyttämään. Entä, jos en voi meikata? Entä, jos kädet ovat ruvella ja verellä? Entä, jos kaula näyttää siltä, että on retkuja täynnä?

Edellinen lauseeni voi kuulostaa itsekkäältä. Olen kuitenkin stressannut pelkästään tämän ajatuksen vuoksi monta tuntia elämästäni. Olen todellakin miettinyt tätä jo muutama vuosi sitten, vaikka en edes tiennyt tulenko ikinä menemään naimisiin. Ainoa ajatus on ollut, että hääpäivänä haluan ihon olevan kunnossa. Mietin tätä asiaa edelleen, ajatus on entistä vahvempi pääni sisällä. Vaikka iho on ollut pitkään hyvässä kunnossa, tämä asia pelottaa minua. Tämän asian ääneen sanominen on vaikeaa, koska olen ollut luottavainen ihon suhteen. En halua epävarmuuden hiipivän takaisin elämääni. Tämä päivä tulee kuitenkin olemaan täysin eri asia kuin esimerkiksi normaali pikkujoulu-ilta tai ystävän synttäribileet.

Kuvat: Emmi Koski Photography

Tänne kirjoittaminen helpotti heti päässäni kuohuvia ja myrskyviä tunteita. Myönnän, että panikoin todennäköisesti täysin turhaan. Haluan kuitenkin myöntää rehellisesti, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelottaa ja olen epävarma. Ihon kuntoon saamisen jälkeen en ole edes miettinyt tätä koko asiaa. Viimeksi näitä pelkotiloja oli silloin, kun iho oli huonossa kunnossa enkä oikeasti pystynyt meikkaamaan tai kädet olivat oikeasti rikki. Todellisuus on kuitenkin se, että kukaan ei voi ennustaa tulevaa. Haluan henkisesti olla valmis kaikkeen, koska kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Onneksi H-hetkeen on vielä aikaa. Ennen sitä ehdin jo unohtamaan pelkoni, näin ainakin haluan uskoa.

Kuva otettu pari viikkoa sitten :)

Huolestuneesta tekstistä huolimatta olen tiivistettynä tällä hetkellä todella kiitollinen ja onnellinen kaikesta. Asiat ovat tällä hetkellä hyvin ja iho on myös hyvässä kunnossa. Neljän viikon kuluttua lähdemme jälleen lämpöön lomailemaan. Tällä kertaa kohteena on Dubai. Kertaakaan en ole siellä käynyt, joten taas uusi seikkailu edessä. Sitä ennen ryhdistäydyn kirjoittamisessa. Hyvää viikonloppua!

Pahin pelkoni

Kävi valitettavasti toteen. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksoissiskostani Jennistä. Hänellä on aina ollut täydellisyyttä hipova iho. Ei ihottumaa eikä finnejä. Olen usein miettinyt, että mitä jos hänellä olisikin atooppinen iho. Mitä sitten tapahtuisi?

Eipä tarvitse enää miettiä. Noin kuukausi sitten Jennin iho alkoi oireileen. Ensin silmäluomet kuivuivat todella pahasti. Mietimme, että ehkä kyse on allergiasta ja annoin hänelle laatan allergialääkkeitä. Silmät rauhoittuivat hieman ja ajattelin, että hän selvisi näin helpolla. Toisin kävi. Ihottuma levisi kasvoihin sekä kaulaan. Olin silloin kesälomalla Kreikassa ja Jenni laittoi viestiä, että iho ei ole parantunut vaan päin vastoin. En toivo edes pahimmalle viholliselle tätä helvettiä mitä olen käynyt läpi, saatika sitten kaikista rakkaimmalle henkilölle. Suru ja viha valtasi mieleni, kun Jenni ilmoitti asiasta. Miksi juuri nyt?

Tarkalleen meidän ensimmäinen keskustelu meni näin:

Jenni: Olen hieman kummissani tästä mun ihosta. Saattaa olla, että mulle tulee aikuisiän atooppinen iho. Tai sit oon yhtäkkiä tullu allergiseks jollekki.
Minä: Miten niin? Laita kuva sun epäilyksestä.

Jenni: Huulien ympärys kutisee ihan hulluna ja sit molempien silmien ympärykset. Ei näy täällä pimeessä kunnolla. Pitäs ola luonnonvalo. Se ei näytä tossa kuvassa niin pahalta mitä se välillä on ja tuntuu.
Minä: Eihän sulle oo mitään.
Jenni: Ja tiiän ettei tää oon mitää verrattuna sun iho-ongelmiin mutta olen huolissani. On oikeesti. Oota etin valon.

Jenni: Tässä vähä näkyy. Ja siis just rasvasin. Enkä oo raapinu.

Tähän vastasin, että ehkä vähän silmät on pahat tossa toisessa kuvassa. Jos olisin tiennyt, minkälaiseksi se iho menee en olisi koskaan sanonut ettei ihossa ole mitään ja nauruhymiöitä perään. Ajattelin, että hän ylireagoi niinkuin hän välillä tekee. Tuntuu todella pahalta jälkikäteen, kun Jenni vastasi "tiedän, ettei tää oo mitään verrattuna sun iho-ongelmiin." Yksi viesti meni näin: "Anteeks kun valitan näin pienestä." Toivottavasti ymmärrät Jenni, ettet valita pienestä vaan isosta asiasta. Ehkä ulkonäöllisesti ei ole yhtä paha kuin minulla mutta tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu, kun iho on pahana.

Jennin iho on kuitenkin ollut aina todella hyvä ja nyt ymmärrän, että se on hänelle yhtä paha asia kuin minulle minun iho. Kerrankin voin aidosti ja rehellisesti sanoa, että tiedän tarkalleen miltä se tuntuu. Tuli todella paha mieli, kun kävin tänään Jennin luona ja hän sanoi, ettei voi meikata viikonloppuna. Hyvä etten itkemään alkanut. Aivan kuin hän olisi puhunut minun suullani. Tuli mieleen kaikki ne hetket, kun Jenni seisoo lohduttamassa vieressäni ja kertoo kuinka kaunis olen ilman meikkiä. Yhtäkkiä tämä on kääntynyt toisin päin. Tänään Jennin iho näyttää tältä. Hän kävi lääkärissä tällä viikolla ja ensimmäisenä lääkäri ehdotti kortisonia. Jenni onneksi kieltäytyi ja pyysi allergiatestejä. Hän sai ajan sinne, toivottavasti edes joku syy löytyisi.

Jenni on nyt aloittanut BD Medicalin tuotteet ja aloittaa myös hoidot Johannalla. Aion kertoa jatkossa myös Jennin kuulumisia. Toivon sydämeni pohjasta, että iho saadaan kuntoon. Muista Jenni, että olet kaunis ilman meikkiä<3

Tiedän, että viime kirjoituksesta on todella pitkä aika. Kesä on mennyt vauhdilla ohi ja joka viikko ollut täys hulina päällä. Nyt syksy alkaa häämöttään ja on aikaa kirjoittaa enemmän. Ajatella, että lähes vuosi sitten julkaisin koko kansan tietoon tämän blogin ja tein omasta tarinasta julkisen. Päivääkään ei kaduta sillä tiedän, että moni on saanut tästä apua ja se tuntuu mielettömän hyvältä, koska se on tämä blogin tarkoitus.  Oman ihoni kunto näyttää tältä tänään.

Lopuksi haluan sanoa kiitos lukijalle, joka tuli minua moikkaamaan kasvotusten pari viikkoa sitten kaupungissa. Emme ole koskaan aikaisemmin tavanneet, joten oli rohkeaa tulla juttelemaan :) Viikonloppu edessä eikä mikä tahansa viikonloppu vaan Blockfestit!! Se on ollut meidän tyttöporukan perinne jo monta vuotta ja ihanaa saada melkein koko kokoonpano paikalle.

Kivaa viikonloppua :)

Vuosipäivä

Aikalailla tasan vuosi sitten pakkasin tavarani ja hyppäsin Johannan auton kyytiin. Oli sunnuntai-aamu ja auton nokka lähti kohti Mäntsälää. Minua jännitti ja olo oli odottavainen. En tiennyt, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Jos olisin tiennyt, että isoin toiveeni on toteutumassa, olisin itkenyt onnesta. Vuosi on mennyt todella nopeasti. Viimeisen vuoden sisään on tapahtunut niin paljon, että sitä on vaikea itsekään käsittää. Katsoin jokin aika sitten vuoden takaisia valokuvia. Täytyy sanoa, etten edes muista näyttäneeni siltä. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tuijotin vanhaa kuvaa miettien, miten olen voinut näyttää tuolta. Miksi kukaan ei ole sanonut, että näytän kamalalta?

Yllä olevien kuvien välissä on kulunut aikaa tasan vuosi. Ensimmäinen kuva on lähtötilanne viime vuoden toukokuulta ja toinen kuva on tämän vuoden toukokuulta. Toki toisessa kuvassa on meikkiä mutta silti. Laitoin nämä kuvat vierekkäin ja tuijotin kännykän näyttöä suu auki. Vaikka itse sanonkin, muutos on huikea. En edes tunnista itseäni ylemmästä kuvasta. Jos en tietäisi olevani kuvassa, voisin melkein luulla ettei kuvissa ole sama henkilö. Vertailun vuoksi otin kuvan myös ilman meikkiä tämän hetkisestä tilanteesta.

Muutokset ulkokuoressa ovat upeita ja mahtavia. On ihanaa, kun kasvoissa ei ole kipua. Ei kirvele eikä kiristä. Parhainta on kuitenkin muutos, mikä on tapahtunut pääni sisällä. Olen aikaisemminkin kirjoittanut itsetunnosta ja siihen tulleista muutoksista. Jos osaisin, kirjoittaisin kuluneen vuoden sanoiksi mutta en löydä sanoja. Vuoristorata voisi kuvata parhaiten tiivistettynä viimeistä vuotta mutta kuvat puhukoon puolestani.

En voi tarpeeksi kiittää Ninaa ja Johannaa kuluneesta vuodesta. Heidän ansiosta olen saanut ulkonäköni ja itsetuntoni takaisin. Muutama viikko sitten olin kasvohoidossa ja Johanna huomasi kaulassani arven. Hän kysyi, kauanko se on ollut siinä. Kerroin, että monta vuotta jo leikkauksen takia. Hän tajusi, ettei ole ikinä aikaisemmin edes nähnyt koko arpea koska kaula on ollut aina ihottuman peitossa. Se aito ilo ja onnellisuus, mikä kuului Johannan äänestä kun puhuimme ihon nykyisestä kunnosta sai minut todella hyvälle tuulelle. Johanna on ollut yksi tärkeimmistä tukipilareistani. Hän on jaksanut rauhoitella ja muistuttaa, että mitään ei tapahdu yhdessä yössä. Itse olin niin malttamaton viime vuonna, kun aloitimme ihoa hoitamaan. Vaikka olen monta kertaa sanonut, niin super iso kiitos Ninalle ja Johannalle.

Enää muutama viikko ja kesäloma alkaa! Tiedossa on matka aurinkoon ja ystävien häät :) Ihanaa ja aurinkoista kesää!

Lukijan tarina, osa kaksi

Psykologille ja työterveyslääkärille päästyäni mulla oli helpottunut olo. Olin lähes 8 vuotta peitellyt, uskotellut muille ja itelleni, että oon ihan kunnossa. Olin aina kokenut ja uskonut, että kyllä mä selviän yksinkin. Sitten tajusin, että ehkä en selviäkkään. Mun psykologin kanssa ruvettiin jutteleen ensin ihan tavallisista jutuista, kuulumisista ja millasta mun elämä on ollut. Oli helppoo jutella vieraalle ihmiselle. Se ei tuntenut mua eikä sillä ollut mitään ennakkokäsityksiä musta. Mun ei tarvinnut esittää sille yhtään, musta tuntu et iso kivi lähti harteilta. Samaan aikaan ramppasin kahdella eri lääkärillä, jotka teki jotain testejä ja määräs jos jonkinlaista pilleriä popsittavaks. En halunnut popsia pillereitä, ensimmäistä kertaa elämässäni mä halusin oikeesti kohdata mun ongelmat ja puhua niistä. Mulla todettiin vakavan masennuksen lisäksi paniikkihäiriö ja ns "lievempi" epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on kahdenlaista, on rajatilapersoonallisuushäiriö ja impulsiivinen häiriötyyppi - mulla on tää jälkimmäinen. 

Olin tosi hämmentynyt, en ymmärtänyt, että miks juuri minä. Samalla tunsin kuitenkin helpotusta, lääkärit ja psykologi ja ennen kaikkea tiesin itse, mikä mua vaivas ja saisin apua. Jatkoin psykologilla ja toisella lääkärillä käymistä ja siitä oli tosi suuri apu. Olin pari kuukautta sairaslomalla töistä, en pystynyt tekeen itse juuri mitään. Meni pari viikkoa, että vaan nukuin ja toinen pari viikkoa, että olin vaan jatkuvasti hereillä. En juuri poistunut kotoa enkä vastannut puhelimeen - halusin olla vaan yksin. Äitillä oli tosi paha mieli ja se syyllisti siitä itteensä. Yritin sanoo, että ei se voinut tietää eikä voinut kukaan muukaan, koska olin mestari esittämään ilosen ihmisen roolia - uskoin siihen itekkin. Äiti kävi mun luona väkisin siivoomassa ja tekemässä ruokaa, yritti saada mua sen luokse, etten olis yksin. Mun paras kaveri lähetti viestejä, kyseli mitä kuuluu ja yritti saada mua mukaan tai edes tulla käymään. Mulle tuli tosi paha mieli siitä, että olin aiheuttanut muille pahaa mieltä ja huolta. Samaan aikaan se poika, se Tivolin kuumin poikamies, otti taas yhteyttä. Kaks vuotta se aina sillon tällön soitteli, saatettiin nähä ja sit se taas lopetti yhteydenpidon. Päätin nähä sitä ja kertoo miltä sen kaikki jutut oli musta tuntunu, kerroin sille myös nykysestä tilanteestani. Se oli tosi järkyttynyt ja pahoillaan. Tiesin, että se oli tosissaan ja sanoin, että kaikki on ok. Vihdoin pääsin itte irti siitä ihmisestä. Mun psykologi oli musta mielettömän ylpee, kun kerroin sille seuraavalla käynnillä, se taputti mun suoritukselle! 

Kului pari kuukautta ja aloin voimaan paremmin, söin yhtä lääkettä tarvittaessa ja toista säännöllisesti. Palasin takas töihin, kaikki kohteli mua tosi varovaisesti eikä oikeen tiennyt mitä sanoa. Mun lähiesimies oli ehkä mulle suurin turva siellä, se ei kysellyt vaan oli vaan lähellä, jos mulle tuli paha olla. Meillä oli onneks siellä työpaikalla sellanen työtehtävä, missä ei tarvinnu olla asiakkaiden kanssa tekemisissä, joten olin siellä pari viikkoa totuttautumassa takasin työelämään ja muutenkin normaaliin elämään. Rupesin käymään muuallakin kun vaan töissä, yritin alottaa alusta. Mun kaveri ja mä oltiin puhuttu aiemmin, että olis ihanaa asua ulkomailla. Jostain syystä sain sellasen pakonomasen tunteen, että nyt on pakko lähteä pois täältä. Äiti ja mun paras kaveri sano mulle, että ei kannata eikä voi lähtee pakoon omia ongelmiansa, koska ne seuraa mukana. Vakuutin itelleni, niille ja psykologilleni, että en oo lähdössä karkuun - haluan vaan alottaa alusta. Se ei ollut mun psykologinkaan mielestä paras idea, mutta ei se oikeen sille mitään voinut tehdäkkään. Mä oikeesti luulin, että kolmen kuukauden psykologi-reissujen jälkeen oon ihan terve.. Palasin siis takasin samaan kaavaan "mulla on kaikki hyvin, oon terve, ei oo hätää, pärjään kyllä!". Mua suututti, että mua epäiltiin. Kyllä mä olin jo oppinut virheistäni enkä tarvinnut ketään mua vahtaamaan.

Tuli tammikuu ja muutettiin mun kaverin kanssa Espanjaan. Ensimmäinen viikko oli ihana, mulla oli ehkä elämäni parhain viikko meneillään. Uus maa, uudet kaverit, uusia kokemuksia eikä kukaan tuntenut mua. Sen ekan viikon sunnuntaina mentiin yhteen keskustan baariin istuun, katoin ikkunasta pihalle ja siellä joku hassu poika teki jotain hassuja ilmeitä mulle ja hymyili. Hymyilin takasin. Ruvettiin hengaileen, se vaikutti ihanalta pojalta. Se oli Englannista kotosin ja olin aina rakastanut brittiaksenttia. Se kohteli mua mielettömän hyvin, aina valmis auttaan, tarjos juomia baarissa missä oli töissä, sydämellinen ja kaikkee, mitä vois toivoa. Välillä kyllä sanoin sille, että älä oo niin ällöttävä, että mua rupee ahdistaan. Se aina kuunteli ja ymmärsi. 

Jonain päivänä, ihan yhtäkkiä, se muuttu ihan toiseks ihmiseks. Se rupes sanoon ilkeitä juttuja mulle, oli töykee, ei vastannu puhelimeen tai valehteli missä on. Soitin mun parhaalle kaverille, joka sano heti, että nyt jätät ton homman, että se ei oo hyvä mies. Mietin, että mistä sä sen tiedät, kun ethän sä edes tunne sitä? En halunnut todellakaan uskoa, että olin muuttanut Espanjaan tarkotuksena alottaa alusta ja kaiken muuttuvan taas helvetiks. 

Pikakelattuna se 5kk mitä sen kanssa siellä vietin oli vaan kirsikkana kakun päällä. Oltiin muutettu yhteen tosi nopeesti, jo helmikuun loppupuolella asuttiin samassa asunnossa ja sillon se pahin alkoi. Mua tönittiin, heiteltiin seinille ja lattioille, mua tukistettiin ja revittiin vaatteista. Mua pelotti mennä nukkuun, koska en tiennyt, että heräänkö enää aamulla. Kukaan ei tiennyt tilanteesta, joten en päässyt pakoonkaan - enkä halunnutkaan kenenkään tietävän. Taas mä olin epäonnistunu. 

Mut herätettiin keskellä yötä siihen, että se ravisteli ja nosti sänkyä, niin että tipuin sieltä. Mä kannoin sen moneen eri kertaan alhaalta rappuset ylös kotiin, koska se oli juonut niin paljon, että sammu alaovelle. En osannu, voinut enkä halunnut jättää sitä sinne - en halunnut olla yhtä kamala. Samalla tietysti mietin ja uskoin kaiken sen, mitä se mulle oli sanonut. Niin ilkeitä asioita, että ne kummittelee mun päässä vielä tänäkin päivänä. "Musta ei koskaan tuu mitään, kukaan ei tuu koskaan mua haluaan. Oon ruma ja hirvee ihminen, en osaa mitään enkä tuu koskaan mitään oppimaankaan. Ketään ei kiinnosta vaikka kuolisin." Olin ihan rikki ja loppu, en tiennyt mitä tekisin. Soitin mun parhaalle kaverille ja kerroin sille tilanteen - se oli järkyttyny. Mun kauheen empimisen jälkeen se pakotti mut pakkaan mun kamat ja ostaan lentolipun Suomeen. Sain sen jo parin päivän päähän. 

Kun se sai tietää siitä, että olin lähössä se panikoi ja sit tuli anteeksanteeksanteeks, lupaan muuttua, meen lääkäriin ja teen ihan mitä vaan. Kun sanoin, että ei käy ja mä lähden, niin sain jugurttipurkin päälleni ja vaatteilleni, mitkä oli pakattu matkalaukkuun. En koskaan suostunu itkeen sen edessä, purin huulta niin kauan että se lopetti. Jos jonkun asian olin oppinut, niin sen että pelkojani enkä haavoittuvaisuuttani näytä kenellekkään. Ja se ärsytti sitä, koska se ei voinut kontrolloida mua.

Lähdin pois, tulin Suomeen ja olin vihdoin kotona. Kaikki se työ, minkä olin puoli vuotta sitten onnistunut tekeen, valu ihan hukkaan. Olin taas ihan hukassa, ehkä pahemmin kun koskaan. Kaikki mun pelot oli käyny toteen, kaikki ne asiat mitä olin itte itestäni ajatellut, niin ajatteli joku muukin. Ja se teki siitä kaikesta totta. 

Jälkeenpäin sain kuulla, että se oli pakomatkalla Englannista, koska oli hakannut jonkun miehen niin pahasti, että se olis joutunut vankilaan. Sillä oltiin todettu monia vuosia sitten monipersoonallisuushäiriö eli että hänellä on monta persoonaa, hänellä on lapsi Englannissa ja kaikki mitä se oli mulle kertonut elämästään oli valetta. Tunsin oloni ihan mitättömäks ja tyhmäks, miten helvetissä olin uskonut ja jäänyt tollaseen tilanteeseen? Mulla oli entistä varmempi olo siitä, että musta ei oo mihinkään, oon ruma, kamala ja epäonnistuja eikä se siitä tulis koskaan muuttuun. Mun itsetunto oli alempana kun koskaan, en tiennyt miten selviän ja mitä teen. Mun piti ruveta jälleen kerran rakentaan omaa identiteettiäni uudelleen. 

Mun paras kaveri oli muuttanut ulkomaille töihin, mulla oli tosi yksinäinen olo. En halunnut sitä vaivata mun ongelmillani enkä halunnut vaivata ketään muutakaan. Mun äitikään ei tiennyt koko tarinaa, vaan muutaman osan mitä olin kertonu, että se lopettais kyselyn. Kukaan ei tiennyt koko totuutta, kun vasta paljon myöhemmin. Elämä jatku ainakin pintapuolisesti, pääsin töihin mieleiseen paikkaan ja suljin kaiken taas mielestäni, kunnes iltasin vaan itkin. Olin aivan maahanlyöty. Mietin, että miten kukaan voi tehdä tai sanoo sellasia asioita toiselle ihmiselle. Samaan aikaan kävin tutulla lääkärillä ja ilmotin, että on taas vähän huono olla. En halunnut mennä puhuun enää kellekkään, halusin vaan nopeesti ne ajatukset pois. Lääkäri anto mulle mun vanhat pillerit takasin ja otin niitä aina sillon, kun tuntu et en enää kestä ja halusin nukkua. Puolitoista vuotta meni aika vuoristorataa, mulla oli joinain päivinä hyvä olla ja joinain päivinä musta tuntu, että on vaan helpompi antaa periks sille "mustalle pilvelle" mikä tossa pään päällä on ja lopettaa taistelu ja vajota vaan siihen masennukseen kokonaan. En kuitenkaan antanu periks. 

Toissavuoden, eli 2014, joulukuussa tapasin mun nykysen poikaystävän. Tai oltiin tunnettu jo nelisen vuotta, kunnes ruvettiin sit hengaileen enemmän. En oikeen tiennyt mitä ajatella, en luottanut kehenkään enkä mihinkään. En halunnut ees alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa, se tuntu liian vaikeelta ja haastavalta. Mietin, että miks ihmeessä kukaan edes mun kanssa haluais olla - mähän oon ihan sekasin. Ja englantilainenhan oli sanonut, etten koskaan tuu mun elämässä pärjään tai ketään saamaan, niin mihin se siitä muuttuis. Hullua, miten yhden sekopään sanat voi saada toisen ihmisen vakuuttuun sellasista asioista, mitä oli miettinyt itte jo moneen kertaan monta vuotta. 

Mua ahdisti toisinaan viettää mun poikaystävän kanssa aikaa, toisinaan taas musta tuntu, että ei oo mitään ihanampaa. Tuntu kivalta, että se sano mulle kivoja juttuja, mutta takaraivossa paiskutti silti ne vanhat jutut - entä jos se huijaa mua, entä jos tää on vaan joku veto, miks noin hyvännäkönen poika haluais olla tän näkösen tytön kanssa, entä jos sitä ja tätä. 

Mietin moneen otteeseen, että pitäskö mun kertoa sille mitä on tapahtunut. En kuitenkaan halunnut, mitä se sillä tiedolla tekis? Käyttäis sitä mua vastaan vielä, jos joskus tapahtuu jotain. Me ruvettiin riiteleen tosi paljon, koska käyttäydyin tosi sekavasti välillä. Sitä ärsytti, etten koskaan osannu sanoa vaan "kiitos", jos se sanoi jotain - tiuskasin vaan, että "hyi en oo" tai jotain muuta. Raivostuin kaikista pienistäkin asioista, mua ärsytti että se ei ymmärtänyt mua eikä mun sielunelämää. Mua ärsytti, että sillä oli ollut niin helppo elämä ja mulla taas niin helvetin vaikea. Miten me muka sovittais yhteen? Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa kertomaan sille asioista, mitä oli tapahtunut, miks mulla on niin huono itsetunto ja miks oon tällänen kun oon. Tuntu helpottavalta. Vaikka se ei juuri juuta eikä jaata vastannut, niin oivalsin, että ehkä ei tarviikkaan sanoa. En halunnut sääliä enkä varsinkaan sitä "ymmärrän". Koska ethän sä konkreettisesti voi ymmärtää, jos sulle niin ei oo tapahtunut tai et oo sellasia tunteita kokenut. 

Vuosi sitten sain muutaman kuukauden sisään neljä paniikkikohtausta, mikä oli tosi outoa. Yleensä osasin aina tiedostaa, kun ne oli tuloillaan, koska niistä olin kärsinyt aiemmin enemmän. Yhtenä päivänä töissä sain paniikkikohtauksen, mua hävetti tosi paljon. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntu se, että muutama työkaveri oli sanonut, että olin feikannut koko kohtauksen ja halusin vain huomiota. Mietin, että miks ihmeessä niin tekisin ja mitä pahaa oon koskaan tehnyt niille, että ne sanoo noin? Jäin sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi masennuksen takia. Mun poikaystävä oli aika järkyttynyt, koska se ei ymmärtänyt. Se yritti parhaansa mukaan olla menettämättä hermojaan ja yritti olla vaan siinä.

Sairasloman aikana mietin, että miksi ihmeessä annan jonkun turhanpäiväsen ihmisen kommentin pahottaa mun mielen? Jos joku luulee, että esitän, niin antaa luulla. En todellakaan jaksanut tai halunnut selitellä omaa menneisyyttäni tai mitään muutakaan ihmisille, joille se ei kuulu. Koin ensimmäistä kertaa sellasen ahaa-elämyksen, että en anna enää yhdenkään ihmisen mielipiteen vaikuttaa mun elämääni tai siihen millasena itseni näen. Olin kuluttunut siihen 10 vuotta, en jaksanut enää. En myöskään halunnut enää olla kyseisessä työpaikassa ja sainkin viime vuoden heinäkuussa uuden työpaikan. Unelmaduunia se ei ehkä ole, mutta unelmien työkaverit kyllä. Meillä on loistava ryhmähenki ja kaikki on kavereita keskenään. Toki riidoiltakaan ei olla vältytty, koska vietetään niin paljon aikaa yhdessä, mutta kaikki riidat mitä on tullut, on saatu selvitettyä. 

Rupesin aktiivisesti ennen joulua miettimään, että millä saisin lisää rakennettua sitä itsetuntoa. En jaksanut enää olla se masentunut ja katkeroitunut ihminen, mikä olin ollut jo ihan liian monta vuotta. Löysin mikroneulauksen. Menin arviointikäynnille, mua jännitti ihan mielettömästi! Mietin, että auttaiskohan tää vihdoinkin? Oisko tää se juttu? Varasin ajan helmikuulle. Samoihin aikoihin törmäsin myös tähän Jeminan blogiin. Musta oli mielettömän ihanaa, surullista ja voimaannuttavaa lukea miten samanlaisia fiiliksiä ja tuskia ollaan koettu! Mun oli pakko ottaa yhteyttä. Ei menny kauaakaan, kun päätettiin et meidän pitää nähdä. Mua jännitti ihan sairaasti, mut ensimmäistä kertaa ikinä mua ei jännittänyt, että mitähän se musta ajattelee ja oonkohan sen mielestä ruma. Meillä rupes juttu luistaan heti, musta oli ihanaa, että vihdoin joku ymmärsi mua ja pysty sanoon mitä vaan, niin toinen tiesi tarkalleen mistä puhuu. Jeminasta on tullu ihan parin kuukauden sisään tosi tärkee henkilö mun elämässä! :) 

Kolme kertaa oon nyt käynyt mikroneulauksessa ja mun ihana kosmetologi oli kans ihan innoissaan tuloksista - ihan niin kun mäkin. Se on toiminut mielettömän hyvin. Taas on aika varattu ens kuulle, en malta oottaa lopullisia tuloksia kuudennen kerran jälkeen!

Ja tässä sitä nyt ollaan, kohta 23-vuotiaana selvitty jos jonkinlaisista asioista ja kriiseistä. Edelleenkin jokanen päivä on yhtä taistelua, joskus vaikeempaa ja joskus helpompaa. Oon kiitollinen kaikille ihmisille, jotka mua on vuodesta toiseen jaksanut, tsempannut ja ollut tukena. Tän kirjotuksen myötä myös mun läheisimmät ihmiset saa musta tarkemman kuvan ja saa tietoonsa asioita, mitä ne ei oo koskaan tiennyt. Se on toisaalta pelottavaa, mutta toisaalta se tuntuu ihan kivalta, että en oo enää niin suuri mysteeri ja läheisimmät tuntee mut nyt paremmin. 

Tää saattaa olla liian pitkä luettavaks, mutta kaikki ketkä jaksaa lukee niin tässä tarinan opetus. Itsetunto-ongelmat vaikuttaa niin moneen elämän eri osa-alueeseen, että sitä on vaikeeta kuvitella jos sitä ei itse koe. Mulla se on vaikuttanut kaikkiin asioihin, siks on tehnyt niin paljon "vääriä" valintoja ja ajautunut vääriin tilanteisiin. Mut kaikesta myös oppii, ja oon kiitollinen niistä paskoistakin jutuista - en ois nyt tässä ja tällänen, jos niitä ei ois tapahtunut. 

Kiitos kaikille ketkä jaksoitte lukee! ❤️

Lukijan tarina

Laitoin joku aika sitten blogiin idean, että jos haluaa tarinansa jakaa niin teen sen mielelläni. Vähän sen tekstin jälkeen sain viestiä eräältä lukijalta. Alla oleva teksti on hänen oma tarinansa. Mielettömän rohkeaa kirjoittaa. Iho-ongelma on eri kuin itselläni mutta fiilikset ja tuntemukset pyörivät samassa maailmassa. Tässä ensimmäinen osa lukijan tarinasta:

Kaikki alkoi, kun olin ehkä 11. Muistan, kuinka mulle alko tulla muutama näppylä naamaan, mutta en siitä sillon kovin paljon mitään ajatellut. Muistan äitin tilanneen mulle siihen aikaan Mix-lehteä ja tilaajalahjana tuli poskipuna. Luulin sitä jokskuks meikkiaineeks, millä voi peittää näppyjä. Sitä sitten laitoin sormin mun naamaan joka päivä ennen koulua - vitosluokalla. Ja sillon, ainakaan mun luokalla, ei ollut tapana kenenkään meikata muuta kun ehkä koulukuvaukseen ripsiväriä. Tuli kutosluokka ja niitä alko ilmestyyn vielä enemmän ja muistan miettineeni, että minkä ihmeen takia mulla on naamassa näitä, kun ei kenelläkään muullakaan oo.

Äiti sano ja yritti rauhotella, että teini-iässä niitä alkaa tuleen, mutta ei oo mitään hätää - kyllä ne siitä lähtee. No kuinka arvata saattaa, niin ei ne mihkään hävinnyt, lähinnä koko tilanne paheni koko kutosluokan ajan. Mun kutosluokan luokkakuvassa kaikilla muilla - tytöillä ja pojilla on "täydelliset" kasvot.. Kaikilla paitsi mulla. Jos totta puhutaan, näin jälkeenpäin ajatellen ja luokkakuvaa katsoessani, niin sillon mulla ei edes ollut vielä paljoa näppylöitä. Jos oisin tienny, mihin se tilanne riistäytyy, niin oisin varmaan seonnu. 

Tuli seiskaluokka, uus koulu, uus luokka ja uudet kaverit. Ja sen kaiken mukana myös mun akne paheni. 

Tutustuin mun rinnakkaisluokalla olevaan tyttöön, joka on edelleen mun tosi hyvä ystävä. Meistä tuli ihan erottamattomat koko yläasteen ajaks. Seiskalle mennessäni niin tottakai siellä oli nättejä vanhempia oppilaita, joista osaa oikeesti ihailin. Niin kauniita ihmisiä ja tunsin siinä vierellä olevani lähinnä vaan ruma ankanpoikanen. Ja kyllä sen tajus, miten muut katto. Tai ainakin luulin, että kattoi ja arvosteli. Ikuisesti jollain ruokatunnilla jollain luokalla muistan, kun mulla oli finni otsassa. Menin vessaan, jotta saisin sen pois, koska se oli sellanen ruma valkonen ja mulle oli aina hirveen tärkeetä, että ykskään ei ollu sellanen ällö ruma valkonen. Mun oli pakko puristaa ne heti, koska jotenkin kuvittelin, et sit se ei ois niin selvää, että mulla on akne. Tai että voisin itte itelleni niin ainakin uskotella. Mut takasin tarinaan - menin sieltä vessasta suoraan ruokalaan. Mentiin syömään yhteen pöytään ja luulin, että olin kaiken veren sieltä puristanu. Yhtäkkiä yks mun kavereista sanoi, että "sulta tulee verta otasta". Oisin voinu kuolla siihen paikkaan.. Nyt se paljastu. Juoksin itkua vääntäen vessaan ja olin siellä koko seuraavan tunnin. Mua hävetti. 

En koskaan koe olleeni millään tavalla koulukiusattu, mulla oli tosi hyviä kavereita siellä muutama ja tulin lähes kaikkien kanssa juttuun. Koko yläaste meni silti aika kuperkeikkaa, oli hyviä ja hauskoja hetkiä, mutta myös 13-vuotiaasta asti olin kärsinyt kamalista itsetunto-ongelmista ja masennuksesta. Olin onnellinen kun yläaste loppu, pääsin pois pienen paikkakunnan koulusta ison kaupungin ammattikouluun. Oon aina ollut tosi hyvä peitteleen omia tunteitani, ei kukaan edes tiennyt, että mulla ei oo kaikki hyvin, kunnes vasta monia vuosia myöhemmin. 

Ysin aikana tutustuin uudelleen mun parhaaseen kaveriin lapsuudesta, oltiin asuttu samoilla pihoilla ja jostain syystä joskus kutsuin sen mun johkin kotibileisiin. Ilman sitä en kyllä olis tässä missä olisin nyt, ihan niinkun en olis mun ekaa oikeeta ystävää yläasteeltakaan. Niistä tuli mulle iso tuki ja turva, varsinkin myöhemmin elämässä. 

Tähän väliin voisin kirjottaa satunnaisia lausahduksia mitä oon kuullut tai mitä musta on sanottu. Seurustelin seiskaluokalla puolisen vuotta aivan ihanan pojan kanssa, oltiin nuoria ja se oli molempien ensimmäinen sellanen "vakavampi" suhde. Sillä oli kaveri, joka oli mun kanssa ollut jo samalla luokalla ala-asteella. Se poika oli sanonut musta näin "miks oot ton kanssa, saisit paljon paremmankin. Sillä on niin paljon finnejäkin naamassa." Mun poikaystävä kerto tän mulle ja se, 13-vuotiaana poikana,  oli vastannu vaan, että "koska tykkään siitä ja se on nätti". Tietysti mun mieleen on jäänyt vaan toi, mitä joku turhanpäivänen ihminen musta on sanonut. 

Kasiluokan aikoihin pyörin paljon parin kaverin kanssa, joista toinen oli mun lapsuudenkaveri Tampereelta. Oltiin joskus keskustorin mäkissä, niinku siihen aikaan oltiin, ja joku joka istui meidän pöytään rupes aukomaan päätään meille. Mä oon sellanen ollut aina, että puolustan mun kavereita henkeen ja vereen - joten sanoin jotain takasin. Vastaukseks sain "pidä sää pääs kii, finninaama". Se satutti ihan mielettömästi.

Yläasteen jälkeen oltiin mopoautolla ajelemassa ympäriinsä, pysähdyttiin Hakametsän parkkipaikalle. Kello oli jo tosi paljon, alko jo aurinko nouseen. Joku autollinen poikia parkkeeras meidän viereen ja mä pidin katsettani alhaalla tiedostaen, että olin meikannu monta tuntia sit ja tottakai ne oli jo "sulanu" pois. Ne vaihtoi pari sanaa mun kaverin kanssa ja sit vahingossa nostin päätä ja katoin niitä kohti. Ne katto mua ja sanoi "hyi vittu" ja ajoi pois. Toi oli ehkä mun elämäni noloin hetki. Mua hävetti olla ja elää, oisin voinu kuolla siihen häpeen tunteeseen. 

No elämä jatkui, ennen ammattikoulun alkamista kesällä, rupesin seurusteleen. Se oli ihan outoo ja uskomatonta, miten kukaan sen näkönen poika voi olla tän näkösen tytön kanssa? Sairainta on, että mietin sitä seuraavat kaks vuotta lähes päivittäin. 

 Kun koulu syksyllä sitten alkoi, niin sain heti ekana päivänä kaks tosi hyvää ystävää, joista toisen siskon kanssa olin jo tuntenut muutaman vuoden. Olin siellä puolisen vuotta, kunnes tajusin, että tää ala ei ehkä kiinnosta mua tarpeeks, että jaksaisin seuraavat kolme vuotta sitä opiskella. Ystävät silti jäi ja edelleen ollaan niiden kanssa tekemisissä. Mun poikaystävä kannusti mua tekeen just sitä, mitä halusin tehdä. Päädyin meneen töihin Kelan ja Työkkärin nuorille suunnatun ohjelman kautta, josta sai rahaa ja työpaikalle se oli ilmanen. Se oli jännää ja kivaa, muut oli koulussa ja mä olin töissä ja sain rahaa. 

Mun poikaystävä myös aina potki mua pyllylle ja kovaa. Aina kun se kuuli mun kysyvän, et miks oot mun kaa tai miks oon tällänen, niin se ei säälinyt vaan sano, että "lopeta, sä oot täydellinen just tollasena". Se oli myös ensimmäinen, kenelle koskaan ilmasin edes jonkun verran, että on paha olla. Samalla se oli myös melkeinpä ainoita aikoja mulle moneen vuoteen ollut sellasta, että mulla oli edes ihan hyvä olla itseni kanssa. Vaikka joka päivä alitajunnassa olikin sellanen olo, että on huonompi, rumempi, kamalampi ja hirveempi kun kukaan muu, niin se sai jotenkin sen olon multa pois tai sivuutettua, etten sitä miettinyt. 

Toki meillä oli hänen kanssaan omat vaikeutemme, oltiin kuitenkin niin nuoria ja tyhmiä. Koskaan se ei kuitenkaan liittynyt mun pahaan oloon tai mun omiin henkilökohtasiin kriiseihin, vaan ihan meidän yhteensopivuuteen. Kaks vuotta oltiin yhdessä ja sitten se loppu. Oltiin molemmat just täytetty 18, molemmat pääsi baareihin ja jotenkin vaan erkaannuttiin. Olin aika kauan ihan hukassa. Mitä mä nyt teen, kun mulla ei ookkaan sitä tuttua ja turvallista ihmistä, joka hyväksyy mut sellasena kun mä oon, vaikka itte en itteeni hyväksy ja häpesin itteeni. Rupesin miettiin kauhuskenaarioita, että nyt se puhuu musta tuolla, että miks se on koskaan mun kanssa ollut, kun oon niin ruma ja huono. Typerää jälkikäteen ajateltuna, mutta sillon musta tuntu, että näin sen on oltava, vaikka erottiin riitojen saattelemana, mut loppujen lopuks tosi hyvissä merkeissä. 

Siinä syksyn aikana oli kaks sellasta heilastelua, josta toinen tulis kestään pitkän aikaa. Ei tosin sellasena, kun olisin halunnut. Molemmat pojat oli aivan mielettömän hyvännäkösiä, varsinkin tää kenen kanssa pitempään jatku juupaseipäs-leikit. Ja joka ikinen kerta, kun se soitti tai laitto viestiä tai pyysi johkin, mietin että miks ihmeessä toi haluaa mut nähdä? Sillä oli aina baareissa tosi paljon tyttöjä sen perässä, siis ihan älytön määrä. Varmaan siihen aikaan Tivolin kuumin poikamies, jonka kaikki halus. Mietin ääneen, että toi on mun kanssa varmaan säälistä tai sit sillä on kavereiden kanssa veto, että kuinka kauan pystyy mua huijaan ja vedättään. Olin parin kuukauden jälkeen ihan mielettömän ihastunu siihen, mutta se oli sellanen pelimies. Monena iltana oltiin oltu koko ilta baarissa yhessä, sit yhtäkkiä se katoo ja nään sen jonkun tytön kanssa narikassa. Sit seuraavana päivänä tulee anteekspyyntö-soitot ja viestit. Se musersi mut monta kertaa. Mä olin huonompi ja rumempi, kun se kenen kanssa se lähti - se oli totta. Mut siinä huomaa myös mun erittäin huonon itsetunnon, koska joka kerran jälkeen uskottelin itelleni, että no ei se sille mitään voi ja eihän me seurustella. 

Seuraavan vuoden tammikuussa tapasin yhden pojan, jonka kanssa loppujen lopuks ruvettiin seurusteleen. Oltiin 1,5 vuotta yhessä. Meillä oli kivaa ja sen perhe oli mulle tosi tärkee, musta tuntu heti, että kuulun sinne. Oikeestaan yli puoli vuotta siitä ajasta mitä oltiin yhessä, olin vaan sen perheen takia ja varsinkin sen äidin takia. Sen 1,5 vuoden aikana se petti mua monet kerrat, valehteli mulle kaikista niistä asioista ja puhu musta rumasti jollekkin sen likalle. Mietin, että mitä helvettiä? Sanoin sille, että petä niin paljon kun lystäät, mutta mua sun on turha sotkea niihin asioihin mukaan. Et sä musta voi puhua sun joillekkin naisilles, mä oon sun tyttöystävä. Sillä olemattomalla itsetunnolla mikä mulla oli, se kaikki sai mut vaan vielä vahvemmin uskoon, että oon vaan paska ja huono ja ruma, kun kaikki mulle näin tekee. Mut silti jäin siihen suhteeseen sen kanssa, kaikki varmaan arvaa minkä takia. Olin varma, että sen ansaitsen ja parempaa en tuu saamaan. 

Mun akne oli ollut tosi paha ja olin ollut masentunut jo monta vuotta. Vihdoin, monien vuosien kärsimyksen jälkeen niitä ei enää tullutkaan. Normaalisti ihminen ois onnellinen, mutta mä en ollut. Niistä oli jäänyt kamalat arvet mun naamaan. Mietin, että miks helvetissä joudun ensin kärsiin monta vuotta ja sit kun yks kärsimys loppuu, niin toinen alkaa? Se tuntu musta mielettömän epäreilulta. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä vielä tänäkään päivänä. Mua suututti, etten voinut mennä mihinkään ilman meikkiä. Uimahallit tai kylpylät ei tullu kysymykseenkään. Tunsin olevani ihan loukussa siinä rumassa kehossa, musta ei koskaan tulis kaunista ihmistä. Yritin ettiä keinoja, millä pääsis arvista eroon. Pääsin ensin Tayssiin sellaselle arvioköynnille, missä lääkäri kattoo, että voiko mennä TCA-kuorintaan eli happokuorintaan. Olin odotushuoneessa ja lääkäri tuli kysyyn, että onko ok, jos lääkiksessä olevat oppilaat tulee mukaan. Järkytyin. Mulle oli tarpeeks paha mennä arvioitavaks vieraalle ihmiselle ja siihenkö pitäs vielä lisätä tuntemattomia ihmisiä lisää arvioimaan? Ajattelin silti, että ei kai ne muuten voi oppia. Sanoin, että jos on pakko. Lääkäri sanoi, että ei oo missään nimessä pakko ja, että hän ymmärtää. "Miten niin ymmärrät? Et taatusti ymmärrä" ajattelin. Sanoin kuitenkin, että joo. Menin tutkimushuoneeseen, lääkärin lisäksi siellä oli 5 ihmistä mun naamaa tutkimassa. Kaikki ihan lähietäisyydellä. Aloin itkemään. Mua ahdisti ja halusin vaan pois. Kaikki ne oli kuitenkin mukavia ja yritti parhaansa, että mulla ois parempi olla. Vihdoin tutkimukset loppu ja lääkäri sanoi, että voin mennä kuorintaan. Sitä riemun määrää! Silloin tietysti kuvittelin, että nyt mun kärsimykset on ohi, kaikki arvet lähtee. 

Pääsin kuorintaan Terveystaloon. Siellä oli mua odottamassa yks parhaista ihotautilääkäreistä, Mika Hjerppe. Mikalla oli itselläänkin ollut paha akne ja arvet, mutta hänen naamassaan ei näkynyt juuri mitään. Olin varma, että tää tepsii! Ja kyllähän se auttoikin, mutta ei niin paljon kun olisin toivonut ja halunnut. Muserruin taas täysin. Meni kolmisen kuukautta ja menin taas kuorintaan, se auttoi vähemmän kun ensimmäinen kerta. Mun pahimmat arvet oli niin syviä, että niitä oli vaikee saada pois. 

Tän kaiken ohella yritin päästä yli kaikista pettymyksistä ja fiiliksistä mitä se mulle aiheutti, ja pysyttiin yhessä. Hänen äitinsä huomautti mulle, että ootpas sä laihtunu. En ollu ite tajunnut koko asiaa, mut se oli ihan totta. En tehny sitä tietosesti, mutta olin laihtunu 54kg 46kg ihan muutamassa kuukaudessa. Mun parhaan kaverin äiti oli myös huomauttanu asiasta mun parhaalle kaverille, että "onko sillä kaikki hyvin, kun näyttää niin laihalta". Kaverit ja ystävät myös rupes huomauttaan aiheesta. Loukkaannuin, mitä se niille kuuluu? Luulin että nyt kun oon laihempi, niin itsetunto kasvaa ja oon parempi, kun normaalipainosena. Sitä jatku läpi kesän. Syyskuussa me erottiin 1,5 vuoden jälkeen, ja siitä se todellinen alamäki vasta alkokin.

Olin vuotta aiemmin saanut mun ekan ihkaoikeen työpaikan kaupasta, tykkäsin olla siellä. Yhtenä päivänä olin kassalla ja rupesin vaan itkeen. En ollu itkeny moneen vuoteen. Ja sille itkulle ei tullu loppua, se muuttu vaan hysteerisemmäks ja hysteerisemmäks, kunnes yks työntekijä tuli hakeen mut pois ja vei takahuoneeseen. En tienny mitä tapahtuu. Vapisin ja tärisin ja henkee ahdisti. Musta tuntu, että kuolen. Sain mun ensimmäisen paniikkikohtauksen sillon. Kun tajusin mitä oli tapahtunu, mua hävetti taas. Mitä noi asiakkaat ja työkaverit musta nyt ajattelee? Mut passitettiin kotiin ja sain lääkärille ajan, jonka kautta pääsin psykologille ja yhdelle toiselle lääkärille, joita ilman en todellakaan ois tässä. 

Todellisuus

Välillä se murskaa, hämmentää tai tuo iloa elämään. Olen pitkään pohtinut kuinka kirjoittaisin tästä aiheesta. Olen puhunut tästä muutaman ystäväni kanssa mutta tajusin tämän jokunen kuukausi sitten snapchatin kautta. Minua voi kutsua todella surkeaksi snapchatin käyttäjäksi. Harvoin jaksan käydä siellä tai lähettää kuvia. Eräs ilta innostuin selailemaan erilaisia filttereitä sieltä. Suurin osa niistä on hirmu hauskoja, yksi kuitenkin jäi kaivamaan mieltäni. Tajuntaani iski lujaa mahdollisuus muokata kuvia, eikä pelkästään kuvia vaan koko naamaa.

Ylhäällä on kuva, joka on otettu kännykän etukameralla ja sitä ei ole millään tavalla muokattu. Otin uuden kuvan snapchatin kautta, jossa käytän kyseistä filtteriä mistä puhun.

Kaksi alempaa kuvaa on filtterin kanssa. Kysynpähän vain, että mihin puolet kasvoistani sekä nenästäni katosi? Ja miksi tuo toinen silmä näyttää tuolta? En ihmettele, miksi nykyään on todella kovat ulkonäköpaineet. Erilaiset sovellukset ja kuvanmuokkausohjelmat mahdollistavat kuvien muokkauksen niin, että todellisuus peittyy. En väitä, että kaikki kuviaan muokkaisivat tai kukaan ei näytä hyvältä ilman filttereitä mutta omasta mielestäni tämä on aika järkyttävää. Kuka enää uskaltaa lisätä kuvia ilman muokkausta kun some on täynnä "täydellisyyttä"? Itse pahoista itsetunto-ongelmista kärsineenä tiedän mistä puhun. Muutama vuosi sitten en olisi ikinä julkaissut itsestäni kuvaa ilman meikkiä ja muokkausta. Siitä syystä, että en uskaltanut. Pelkäsin miten ihmiset reagoisivat. Jälkeenpäin hölmöä, koska kuljen lähestulkoon joka paikassa ilman meikkiä.

Vuodelta 2014 ja kuvassa on käytetty kännykän valikoimasta filtteriä ja olen meikannut.

Tästä pääsenkin toiseen samaan aiheeseen liittyvään asiaan. Aloitin tämän kuun alussa perehdyttämään uusia työntekijöitä. Jännitin pitkään, että miten pukeudun ja meikkaan ensimmäisenä päivänä, kun he aloittavat. Helmikuun viimeisellä viikolla heräsin todellisuuteen. Miksi ihmeessä ensinnäkin meikkaisin, koska en muutenkaan meikkaa töihin? Miksi antaisin itsestäni väärän kuvan heti ensimmäisenä päivänä? Toiseksi, miksi menisin ja ostaisin sellaisia vaatteita, mitä en normaalisti käytä?

Mietin, että mikä minut sai ajattelemaan edes noin. Miksi yrittäisin muuttaa itseäni? Koska pelkäsin, mitä uudet tuntemattomat ihmiset minusta ajattelevat. Pelon vallassa olin lähellä muuttaa omaa todellisuuttani ja itseäni sellaiseksi mitä en ole. En jännittänyt kuinka selviän uudesta haasteesta vaan jännitin mitä muut ajattelevat. Tänään tämä saa minut hieman naurahtamaan. Kuinka kauan kestää, että itsevarmuus palautuu? En tiedä. Mutta sen tiedän, että selvisin viimeisestä kuukaudesta hengissä ja voitin yhden suurimmista peloistani esiintyä tuntemattomien ihmisten edessä. Täytyy sanoa (vaikka itse sanonkin), että on voittajafiilis. Yksi askel lähempänä itsevarmempaa Jeminaa.

Huomasin pääsiäisenä Tallinassa, että meikki ei edes tuo minulle itsevarmuutta. Varsinkaan nyt, kun päivät ovat valoisia koko ajan. Päinvastoin, kyselin koko ajan Tonilta, että "miltä meikki näyttää, eihän naama ole kuiva, onko nyt varma sit jne.". Varmasti vaatii aikaa, että tajuan meikin näyttävän hyvältä nykyään eikä tarvitse koko ajan varmistella asiaa. Uskon, että tulevaisuus ja kokemukset tuovat tullessaan itsevarmuutta.

Lopuksi haluan mainita, että jos olet miettinyt BD Medicalin tuotteiden kokeilua niin nyt on loistava mahdollisuus.  Tampereella Kauneushoitola Beautiful You tarjoaa 5-9.4.2016 30 min pikakasvohoitoja kuorinnalla sekä hieronnalla hintaan 15€. Muista varata aika! :)

Ensitreffit

Hetki on taas vierähtänyt viimeisimmästä postauksesta. Vietin pari viikkoa sängyn pohjalla keuhkoputkentulehduksessa, joten sen vuoksi hieman venähtänyt. Onneksi tauti on nujerrettu ja pääsee taas normaaliin arkeen. Paljon on ehtinyt tapahtua neljän viikon aikana.

Haluan kertoa, että muutama viikko sitten näin yhtä blogini lukijaa. En muista, koska olisin jännittänyt niin paljon. Ihan kuin olisin ollut treffeille menossa. Kyseinen lukija lähestyi minua facebookin kautta alkuvuodesta. Hän oli törmännyt blogiini sattumalta ja päättänyt ottaa yhteyttä. Hän itse kärsii myös iho-ongelmista ja pystyi samaistumaan tuntemuksiini. Täytyy sanoa, että oli aivan superia tavata livenä yksi lukijoistani ja juttua olisi riittänyt vaikka kuinka monta tuntia.

Aluksi tuntui oudolta jutella täysin tuntemattomalle ihmiselle. Samana päivänä töissä pyöri miljoona ajatusta pääni sisällä. Mistä me oikein juttelisimme? Entä jos emme tule toimeen? Miten välttää kiusalliset hetket? Naurattaa jälkeenpäin ajatukset. Kotiin ajaessani mietin, kuinka helppoa oli jutella täysin vieraalle ihmiselle omista tuntemuksistaan. Löysin siihen syyn. Hän pystyi täysin samaistumaan ajatuksiini ja itsetunto-ongelmiin. On totta, että aina voi kuvitella miltä toisesta tuntuu. Olen kuitenkin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jos et ole itse kokenut samaa asiaa, ei voi täysin ymmärtää toisen tuntemuksia. Enkä tarkoita, että pitäisikään. Enhän minä esimerkiksi tiedä, miltä tuntuu olla raskaana mutta voin kuvitella sen tunteen. On eriasia tuntea se itse henkisesti ja fyysisesti.

Tapaaminen ja yhteydenotto lukijalta konkretisoi vielä enemmän blogini merkitystä. Haluan kiittää kaikesta palautteesta, mitä olen saanut tutuilta ja tuntemattomilta. Olen todella onnellinen, että jotkut ovat saanut iloa ja voimaa elämäänsä blogini kautta.

Kevät tekee tuloaan ja kummallisesti mielikin on virkeämpi kun paistaa aurinko ja on valoisaa. Tästä haluankin palata viime kesään. Minulla on pitkään ollut ongelmana itseni raapiminen. Teen sitä öisin ja päivisin huomaamatta. Yleensä raavin niin pitkään, että paita on veressä. En tajua, miten pystyn tekemään sen salaa itseltäni. Viime kesänä lähdin heinäkuussa matkalle ja mietin silloin, että haluan ottaa reissuun geelikynnet. Kävin Johannan luona ottamassa kynnet itselleni ja ajattelin, että jääköön näiden ottaminen tähän. Vaan eipä jäänytkään.

Ylhäällä ensimmäiset kynnet. Viikon matkan jälkeen huomasin, etten pysty raapimaan itseäni verille enää. Kädet alkoivat paranemaan taipeista. Tajusin, että minulla on oikea syy jatkaa kynsien huoltamista eikä vain ulkonäön vuoksi. Viime vuoden kesäkuusta lähtien olen pitänyt taukoamatta kynsiä enkä ole enää verillä. Voin jopa kuvitella pitäväni t-paitaa tulevana kesänä :) Johanna viilaa aina kynnet niin pehmeäksi, etten pysty raapimaan.

Thaimaan lomakynnet

Tämän hetkiset kynnet :) Ihana saada väriä elämään!

Olen muuten vähentänyt kasvohoidot kerran kahteen viikkoon. Katsotaan, miten iho alkaa siihen reagoimaan. Nyt on ensimmäinen kaksi viikkoa mennyt ja itse olen tyytyväinen ihooni ainakin toistaiseksi. Ylhäällä oleva kuva kasvoistani on viime viikon tilanne.

Palautetta ja tarinoita kuuntelen edelleen mielelläni! Se antaa itselleni paljon positiivista energiaa :)

Itsetunto

Täytettyäni 18 vuotta hankin ripsienpidennykset. En olisi koskaan uskonut kuinka paljon se voisi vaikuttaa itsetuntoon. Vaikka iho oli todella pahassa kunnossa, silmät loistivat. Ihmiset kehuivat ulkonäköäni mikä tuntui hassulta. Se oli mahtavaa aikaa. Reilu vuoden jälkeen olin käynyt jälleen ripsihuollossa. Tapahtui jotain sellaista, mitä en odottanut enkä todellakaan olisi halunnut. Seuraavana aamuna silmät olivat turvonneet ja punaiset. Näytin siltä, että olisin juonut alkoholia viikon putkeen. Muutamassa päivässä raavin unissani ripset pois ja näytin jälleen kamalalta. Tässä vaiheessa ymmärsin kuinka paljon ripset olivat tuonut iloa elämääni. Ehkä jonkun mielestä pinnallista mutta olkoot.

Joulukuussa 2013 siskoni oli järjestänyt yllätyksen. Hän oli hankkinut lahjaksi minulle ripsienpidennykset. Vuoden verran olin ollut niitä ilman. Voi sitä ilon ja onnen määrää. Ajattelin, että nyt saan ulkonäköni takaisin. Illalla silmät tuntuivat hyvältä ja näytin hyvältä. Vihdoin lopettaisin itsesäälissä ja itsetunnon tuskissa rypemisen. Seuraavana aamuna, kun heräsin, näytin tältä.

Jokainen voi varmasti kuvitella miltä sisälläni tuntui. Se tuska, mikä oli ollut muutaman tunnin pois, tuli takaisin. Pahempana kuin koskaan. Minua hävetti mennä töihin ja kulkea kaupungissa. Muutaman päivän jälkeen ripset tipahtivat pois. Olin todella surullinen. On vaikea kuvailla sanoin miltä tuntuu, kun itsetunto romuttuu täysin. Aikanaan ripsien myötä sain otettua pään pois piilosta ja suostuin lähtemään ihmisten ilmoille. Jaksoin hymyillä peilikuvalleni. Hymy hyytyi aika nopeasti tuona aamuna, kun heräsin.

Se siitä ilosta, ajattelin. En koskaan enää ajatellut haluavani ripsienpidennyksiä. En halunnut edes kokeilla, etten taas joutuisi pettymään. Kateushan sieltä iski ja lujaa, kun ripsienpidennyksistä tuli hitti ja jokainen ystäväni kävi laittamassa ne itselleen. Kateus on kyllä kummallinen asia. Sitä ajattelee, että miten tuo toinen ansaitsee ne, kun minä en. Se tuhoaa ajatusmaailman. Se muuttaa ajatukset negatiiviseksi. En suosittele siis kenellekkään kateuden kanssa ystävystymistä. Itse olin liian monta vuotta ja turhaan. Edelleen tuijotan instagramissa "täydellisiä" naisia mutta yritän muistaa, ettei läheskään jokainen kuva ole totta. Se on illuusio ihmisistä, joita ei ole. Jokainen on omalla tavallaan täydellinen. Olen oppinut arvostamaan erilaisia ihmisiä sekä itseäni.

Tänään näytän tältä :)

Nykytilanne on hieman erilainen. Olen viime kesästä pitänyt ripsienpidennyksiä eikä ole kertaakaan ongelmia tullut. Aluksi Johanna kokeili laittaa minulle muutaman ripsen molempiin silmiin ja odotimme muutaman päivän. Allergista reaktiota ei tullut. Viime viikolla kävin ripsihuollossa. Otimme Johannan kanssa muutamat valokuvat. Johanna tekee Xtreme Lashesin ripsillä sekä liimalla. Liima, jota minulle käytetään on lääketieteellisen tason kiinnitysaine, joka on kehitetty kohtaamaan korkeimmat turvallisuus ja laatuvaatimukset. Tietenkin se on yksillölistä tuleeko allergisia reaktioita. Liimassa ei ole hiilimustaa ja se kuivuu kolmessa tunnissa. Alla olevissa kuvissa ihoni kiiltää juuri tehdyn kasvohoidon vuoksi.

Viime vuonna päätin, että kun ihoni tulee kuntoon kokeilen ripsienpidennyksiä. Pelkästään se, että ihoni tuli kuntoon oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Pidennykset ovat minulle itselle tärkeä asia. Edelleenkään en meikkaa arkisin, joten ripset ovat todella helpot. Nykyään on mukava herätä ja hymyillä omalle peilikuvalle.

TÄSTÄ SYYSTÄ HUHTIKUUN LOPPUUN KAUNEUSHOITOLA BEAUTIFUL YOU TARJOAA BLOGINI LUKIJOILLE UUDET RIPSIENPIDENNYKSET HINTAAN 99 € (norm. 125 €) SEKÄ JOKAISESTA HUOLLOSTA 10% ALENNUSTA. AJANVARAUKSEN YHTEYDESSÄ MUISTA MAINITA KOODI KAUNOTAR JA HIRVIÖ.

Ei muuta kun aikaa varaamaan osoitteessa http://www.beautifulyou.fi tai soittamalla 040 156 6151.

Matkani kuvina

Viime vuoden toukokuusta matka tähän päivään on ollut pitkä ja antoista. Ajattelin tällä kertaa tehdä tekstin vaihteeksi kuvina. Itse kuvia selatessa muistin taas, kuinka suuresta muutoksesta on kysymys. Kysyin mielessäni olenko oikeasti näyttänyt tuolta.

Kuvia ennen on pakko kertoa, että viikko sitten perjantaina minulla oli lääkäri. Tällä kertaa lääkäri olisi halunnut aloittaa lääkkeet, joista kerroin ensimmäisessä tekstissä. Ilme oli näkemisen arvoinen. Hän kysyi ensimmäisenä mitä minulle kuuluu. Kerroin matkani ja tarinani kokonaisuudessaan ja hän oli oikeastaan sanaton. Iloisuus paistoi aidosti hänen kasvoiltaan ja hän otti BD Medicalin nimen ylös. Oikeastaan kaikki meni positiivisesti siihen asti, kunnes hän ehdotti jälleen kortisonia. Kysyin tietenkin, että miksi. Lääkärini vastasi, että nyt kun iho on hyvässä kunnossa niin ylläpitohoitona laittaisin kortisonia. Kieltäydyin välittömästi.

Paljonko lääkäreille maksetaan siitä, että he myyvät lääkkeitä ihmisille? Suututti lähteä sieltä. Käsittämätöntä, että lähestulkoon terveelle iholle määrättäisiin kortisonia. Toivottavasti ei tarvitse enää mennä sinne. Jokatapauksessa haluan jakaa muutoksen kuvina. Kuvat ovat suurinpiirtein aika järjestyksessä.

Lähtötilanne toukokuu

Toukokuu 

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu 

Joulukuu

Tammikuu

Viimeisessä kuvassa fiilis on aika mahtava. Kuva on viime lauantailta. Pystyin meikkamaan täysin normaalisti ja kuvattavana oli kivaa. En muista koska viimeksi kuvissa olisi ollut kiva olla. Yleensä olen vapaaehtoinen ottamaan kuvia.

Ajattelin heittää ilmoille idean. Jos joku, jolla on ollut samanlaisia ongelmia ihon kanssa ja haluaa jakaa tarinansa niin tekisin sen enemmän kuin mielelläni. Jos kiinnostuit, niin laita minulle sähköpostia jemina.virta@hotmail.fi. Saa laittaa muutenkin viestiä, jos on kysymyksiä. Mahtavaa helmikuuta!

Neitsytmatka Thaimaahan

Joulukuussa lähdimme ensimmäistä kertaa Thaimaahan. Olin kuullut paljon hyvää mutta silti hieman jännitti lähteä sinne päin maailmaa. Olimme varanneet lennot Aeroflotin kautta, joka toi myöskin tiettyä lisäjännitystä. Tästä lentoyhtiöstä ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa. Oli todella positiivinen yllätys.

Matka erosi aikaisemmista matkoista siten, että tällä kertaa mukana oli vain rinkka. Heti kohteeseen saavuttuani totesin, että tavaraa oli aivan liikaa. Puolella siitä määrästä olisi pärjännyt. Toinen asia mikä oli eritavalla kuin aikaisemmilla matkoilla oli se, että ihoni oli loistavassa kunnossa. Ennen se on ollut todella huonossa tai huonossa kunnossa. Mietin paljon kotona ennen matkaa, että miten iho aikoo tällä kertaa reagoida. Ensimmäistä kertaa sain todella tietää kuinka aurinko vaikuttaisi ihooni. Aamulla kun lähdin, tein huolellisen kasvohoidon. Tiesin, että lentäminen kuivattaa ihoa. Alla kuva miltä iho näytti ensimmäisen lennon jälkeen.

Lensimme Phukettiin josta lähdimme suoraan lautalla Koh Lantalle. Itseäni ahdisti lähteä lautalla merelle mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Matka sujui kaikin puolin hyvin vaikka koko ajan pelkäsin, että lautta kaatuu tai jotain muuta kamalaa sattuu. Olen aikuisiässä alkanut pelkäämään vettä. Paikkana Koh Lanta oli ihanan rauhallinen ja ruoka oli taivaallista. Olen todella allerginen pähkinälle ja sitähän löytyi joka ruoasta. Riskiä en aluksi ottanut koska tiedän, että jos pähkinää syön niin siitä tulee sairaalareissu. Lopulta uskaltauduin tilaamaan paikallista ruokaa ja selitin moneen kertaan, ettei saa olla pähkinää. Kaikki meni sen suhteen hyvin eikä sairaalaan tarvinnut kertaakaan mennä.

Koh Lantalla vuokrattiin skootterit. Liikenne vähän erilainen kuin Suomessa.

 

Tuo tilanne, missä huomasin liskon meidän ikkunassa oli yksi hauskimmista. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun kaveri sanoo "totaaa kattokaas tonne taakse". En edes tiennyt, että noin isoja liskoja liikkuu vapaana. Harmi, ettei saatu kuvaa ulkopuolelta. Onneksi tuo sentään oli ulkona eikä sisällä. Viereinen kuva on ensimmäiseltä päivältä. Nenä ehkä hieman paloi mutta muuten iho näyttää omasta mielestäni todella hyvältä.

Koh Lantalta siirryimme Krabille, josta en itse niin paljon pitänyt. Siellä tuli sellainen fiilis kuin olisi ollut jossakin Euroopan kohteessa. Ihmisiä oli huomattavasti enemmän kuin Koh Lantalla ja ilma tuntui likaiselta. Majoitus oli kuitenkin ehdottomasti parempi Krabilla kuin Koh Lantalla. Siellä oikeastaan keskityimme auringon ottamiseen. Kävin hieronnassa hotellin vieressä ja täytyy sanoa, että oli positiivinen yllätys. Otimme Lauran kanssa niska, selkä ja hartiahieronnan. Olihan se erilainen kuin hieronta Suomessa mutta ei valittamista. He vääntelivät meitä erilaisiin asentoihin ja venyttivät joka suuntaan. Suostuivat vielä hieromaan omalla rasvallani kun ihoni ei kestä hierontaöljyjä.

Kävin ostamassa ennen matkaa apteekista kasvoilleni erikseen aurinkorasvaa. Käytän aina suojakerrointa 50 kasvoihin. Kysyin myyjältä apua, koska en muistanut mitä olin aikaisemmin käyttänyt. Hän suositteli minulle Avène-merkkistä rasvaa. En ollut kuullutkaan kyseistä merkkiä. Nyt voin todeta, että huonointa rasvaa ikinä mitä olen käyttänyt. Kasvoni jäivät todella valkoiseksi eikä rasva levittynyt kunnolla. Suuri pettymys. Alla kuva, missä olen laittanut sormenpään verran rasvaa ja silti ainakin otsassa näkyy selvästi, ettei se ole levittynyt kunnolla.

Viimeinen kohteemme oli Phuket. Odotin kaupunkia siksi, että olimme varanneet 140 neliöisen sviitin loppu lomaksi. Se oli kaikin puolin hintansa väärti ja saimme sen vielä todella edullisesti. Suurin piirtein yksi yö siellä maksoi saman verran kuin Suomessa. Hotelli oli aivan mieletön. Molemmissa huoneissa olivat omat porealtaat. Jos aluksi luulin, että Krabilla on ihmisiä niin Phuketissa vasta olikin. Totesin, että sinne ei kannata jatkossa muuta kuin lentää ja siitä lähteä kiertämään pienempiä saaria. Koh Lanta oli ehdoton suosikkini koko lomalta. Opin myös tästä matkasta, ettei majoituksia kannata etukäteen varata. Silloin voi liikkua ja mennä miten itse haluaa eikä ole sidottu seuraavaan paikkaan. Mutta kaikesta oppii ja jatkossa olen viisaampi tämän asian suhteen.

Kaikin puolin loma oli todella onnistunut ja iho pysyi loistavassa kunnossa. Kertaakaan iho ei mennyt pahemmaksi niinkuin yleensä. Sormeni olivat aika karmeassa kunnossa, kun lähdimme. Kaksi päivää kun olin lillunut meressä, ihottuma hävisi käsistä. En edes muista koska viimeksi käsissäni ei olisi ollut ihottumaa. Ihottuma kuitenkin palasi takaisin muutaman päivän jälkeen, kun tulin Suomeen. Kyllä se on vain todettava, että aurinko ja merivesi tekee hyvää iholleni. Oli kiva saada vähän väriäkin pintaan vaikka en ole kovin kummoinen auringonpalvoja. Minulle tulee helposti kuuma ja on pakko päästä uimaan tai varjoon. Rakastan silti lämpöä ja voisin viettää jokaisen talven ulkomailla.

Kotiin on aina mukava tulla. Ulkomailla ollessa muistaa aina arvostaa kuinka hyvin asiat meillä loppujen lopuksi ovat täällä kotimaassa. Esimerkiksi monesti loman aikana mietin miten itsestäänselvyytenä pitää suihkua tai ylipäätänsä kylpyhuonetta. Thaimaassa ei kuitenkaan vettä tullut ihan samalla paineella kuin Suomessa. Oma sänky on varmasti sellainen mitä tulen ikävöimään aina matkustaessa. Siitä ei pääse mihinkään, että oma sänky on paras. Lämmön olisin voinut mukaani ottaa. Nyt on kuitenkin aika palata arkeen. Eikä se edes haittaa, kun seuraavaa matkaa on jo aloitettu suunnittelemaan.

Johanna teki aika ihanat lomakynnet. Varpaisiin tehtiin samanlaiset, tosin ilman timantteja. Suosittelen Johannaa lämpimästi, jos harkinnassa on kynsien ottaminen. Tässä kuvassa näkyy osittain sormien ihottuma ennen matkaa.

Tähän kuvaan ja näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tällä kertaa. Jos joku haluaa kertoa hyviä lomakohteita niin otan mielelläni vastaan. Ei muuta kuin seuraavaa lomaa odotellessa! :)