torstai 26. marraskuuta 2015

JOULUKUUN TARJOUS LUKIJOILLE

JOULUKUUN AJAN KAIKKI BLOGINI LUKIJAT SAAVAT KASVOHOIDON LED-VALOHOIDOLLA HINTAAN 60 € (norm. 70 €).  KASVOHOITO SISÄLTÄÄ 15 MIN VALOHOITOA, HIERONNAN SEKÄ NAAMION. 


LISÄKSI BD MEDICAL TUOTEPAKETTI (sis. kosteuttavat yö- ja päivävoiteet) HINTAAN 100 € (norm. 117 €)

TARJOUKSET OVAT VOIMASSA TAMPEREELLA, PAIKASSA KAUNEUSHOITOLA BEAUTIFUL YOU. MUISTA KÄYTTÄÄ KASVOHOITOON KOODIA KAUNOTAR JA HIRVIÖ AIKAA VARATESSA.

AJAN VOIT VARATA SUORAAN NETISTÄ SIVUILTA http://www.beautifulyou.fi/ajanvaraus.php TAI SOITTAMALLA 044 156 6151.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kaunotar VS Hirviö

Viime viikon keskiviikkona tapahtui jotain, mitä olen koko ajan pelännyt. Heräsin keskiviikkona ja katsoin peiliin. Mietin hetken, että mitä on tapahtunut. Tein kuitenkin normaalisti kasvohoidon aamulla ja ajattelin, että kyllä se iho siitä rauhoittuu. Päivän aikana ihoa alkoi kuumottamaan ja katsottuani peiliin säikähdin. Näytin jälleen hirviöltä.


Kuva keskiviikolta kun kasvoja alkoi kuumottamaan aamulla
Keskiviikko iltapäivä
Minulle aloitettiin edellisenä lauantaina valohoito kasvoille ja olin varma, että se johtuu siitä. Laitoin paniikissa Ninalle viestiä ja hän pyysi soittamaan. Soitin töistä päästyäni ja hetken mietittyään hän kysyi "Oletko syönyt jotain epätavallista?". Tajusin, että tiistaina söin kanakastiketta, jossa oli chiliä. En normaalisti syö kyseistä maustetta. Nina kumosi ajatukseni valohoidon aiheuttamasta reaktiosta, koska se olisi tullut aiemmin. Palasethan siinä alkoivat loksahdella kohdalleen, kun muistin, että tiistai iltana huuliani alkoi kutittamaan aivan kamalasti. En ajatellut asiaa sen enempää silloin illalla. Allerginen reaktiohan siitä tuli, onneksi. Nimittäin mietin mielessäni keskiviikkona, että nytkö minusta tulee taas hirviö pysyvästi.


Kuva on perjantailta. Tässä näkee, kuinka se on alkanut kuivumaan.

Pään sisälläni alkoi järjetön stressi. Lauantaina oli tulossa pitkästä aikaa juhlat, jonne halusin meikata. Sain taas kamppailla oman mieleni ja kehoni kanssa. Kun lauantai koitti, yritin tehdä kaikkeni, jotta iho olisi ollut normaali. Olin kiukkuinen ja ajattelin etten lähde koko juhliin. Minulla oli todella paha mieli. Lähes viisi kuukautta olin voinut meikata sen kummemmin sitä miettimättä. Pidin sitä täysin itsestäänselvyytenä. Hampaita kiristellen hieroin ja kosteutin kasvojani siinä toivossa, että pystyn meikkaamaan.  Alla olevat kuvat ovat lauantailta. Ylempi on suihkun jälkeen ennekuin olen tehnyt kasvohoitoa ja alempi on kasvohoidon jälkeen. Kuvissa ei ole meikkiä. Harmittaa, kun en ottanut kuvaa meikin kanssa.





Lopputulokseen en ollut itse tyytyväinen. Iho hilseili pahasti suun ympäriltä. Paikalle päästyäni kerroin heti juhlien emännälle, että en saanut toivottua lopputulosta. Hän katsoi minua huuli pyöreänä. Hänen mielestään ihoni näytti aivan normaalilta. Muut paikalla olleet komppasivat. Tämä sai minut taas miettimään. Miten ihmiset voi nähdä asiat niin erilailla? Omasta mielestä näytin aivan karmealta kun lähdin kotoa. Muiden mielestä taas ihoni näytti todella hyvältä. Sitähän en tiedä, sanovatko ystävät minulle niin, ettei minulle tulisi paha mieli. Toisaalta, luotan siihen mitä ystävät minulle sanovat.

Oikeastaan olen iloinen, että minulle sattui näin. Tämä tapaus sai minut maan pinnalle ja muistutti siitä, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Takapakkia tulee väistämättä niin työssä kuin vapaa-aikana. Jokaisella elämän alueella. Oli sitten kysymys perheestä, työstä, parisuhteesta, ystävistä, harrastuksesta, muistakaa, että niiden eteen täytyy tehdä töitä.  Vaikka sinänsä en tapahtuneelle mitään voinut, muistan ainakin tästä lähin etten syö chiliä.

Alla oleva kuva on eiliseltä, ilman meikkiä. Iho on rauhoittunut todella hyvin. Itseasiassa ennen kuvaa Johanna on juuri tehnyt minulle kasvohoidon ja antanut valohoitoa. Jaksaa taas hymyillä kameralle :)







torstai 12. marraskuuta 2015

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen, mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan

Heissulivei!

Tällä kertaa ruudun takana kirjoittelee Jeemin sisko, Jenni. Aluksi täytyy mainita, että kirjoitustaitoni eivät ole yhtä hyvät kuin siskollani. Tyylini on myös hyvin paljon vapaampi, joten älkää antako virheiden häiritä :)

Siitä asti, kun tähän maailmaan ollaan tupsahdettu, ollaan oltu erottamattomat. Kirjaimellisesti. Suoraan sanottuna mun elämä ei olis yhtään mitään ilman Jeemiä. Se on mun tukipilari, johon voin nojata aina, kun menee päin persettä tai vaikkei meniskään. Ja uskokaa tai älkää, niin Jeemi joutuu mua aika usein kuunteleen :D Ystäväpiirissäni on erittäin läheisiä ihmisiä mutta kukaan heistä ei ole niinkuin Jeemi. 



Myönnän, että ajattelin silloin nuorempana olevani parempi ihminen, koska osasin käyttää rahaa ja pidin aina meidän yhteisen huoneen järjestyksessä. Mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän mulle tuli sellanen olo, että mun pitää pitää Jeemistä huolta. Niinkuin pidinkin. Siihen asti kunnes roolit vaihtuivat ja olin yhtäkkiä itse "hunningolla". Täytyy sanoa, että se vuosi on ollut meidän sisarsuhteen rankin mutta opettavaisin. Silloin vasta tajusin, kuinka vahva ihminen Jeemi oikeasti on. Silloin myös huomasin, etten pystynyt olemaan Jeemin tukena niin paljon kuin olisi pitänyt. Tuntui, että jätin Jeemin yksin omien ongelmien mm. ihon kanssa. Jälkikäteen tästä on huono omatunto, sillä Jeemi on aina ollut mun tukena vaikka oma elämä ois kuinka painanu päälle. 

Muistan sen maanantaiaamun, jolloin Jeemin "allerginen reaktio" alkoi. Ihan ensimmäinen ajatus oli, että voihan nenä, jos se ei parane keskiviikoksi, kun meillä on koulukuvaus, niin ei saada yhteiskuvaa siellä. Jälkeenpäin tuo kuulostaa maailmankaikkeuden typerimmältä ajatukselta. Mutta eihän 7. luokkalainen ajattele ihan niinkuin Einstein eikä mielessäni käynytkään sellainen vaihtoehto, että "allerginen reaktio" olisi pysyvää. Lääkärikäynnit siis alkoivat heti ja lopputuloksena oli, että eihän me sitä yhteiskuvaa siellä koulukuvauksissa saatu.


Tämän jälkeinen aika ei ole niin hyvin muistissa kuin siskollani, sillä tuntui, että Jeemi kävi koko ajan lääkärissä. Toivoin vain koko ajan, että "allerginen reaktio" lähtisi pois. No, ei se lähtenyt. Kukaan ei tiennyt mistään mitään ja koko ajan passitettiin lääkäriltä toiselle. Jossain vaiheessa tuli jo sellainen olo, että menen itse huutamaan niille lääkäreille, että tehkää nyt jumalauta jotain! Avuton. Se oli se tunne, kun jouduit itse sivusta seuraamaan rakkaimman ihmisen kärsimystä tälläisestä, etkä voi tehdä asialle mitään. Pahimmalta on tuntunut kuitenkin se, että Jeemistä alettiin kuiskia koulunkäytävillä. Niin selkeästi, että tyhmäkin sen huomasi. Onneksi meikä on suhteellisen suorasanainen ihminen, joten jos joku erehtyi sanomaan jotain ääneen, sai myös kuulla siitä. Se tuntui vähimmältä, mitä voisin tehdä Jeemin hyväksi. Puolustaa häntä.

Jossain vaiheessa tuli diagnoosi "atooppinen iho". No silloin mietin, että sen pystyy ainakin hoitamaan, sillä olimmehan molemmat lapsena kärsineet ihottumasta ja kaikenmaailman allergioista ja selvinneet niistäkin. Toivonkipinä syttyi sisälläni, kun Jeemi meni allergiatesteihin. Se kipinä oli kuitenkin hyvin nopeasti sammutettu, kun testituloksista ei löytynyt mitään. Silloin mietin vain, että eihän tää nyt voi olla totta. Täytyyhän siihen joku syy olla. Mutta ei. Lääkevoidetta lääkevoiteen perään ja turhia lupauksia. 


Silloin, kun vihdoin ymmärsin, ettei Jeemin iho parane yhdessä yössä, aloin toivoa, että mulle kävis samalla tavalla. Sitte me oltais pystytty yhdessä selviään siitä niinkuin kaikesta muustakin. Joka päivä mietin, että miksi Jeemi enkä minä. Lääkäreillä siis rampattiin ja hirveästi ne kaikkia hoitokeinoja aina ehdotteli mutta mikään niistä ei toiminut. Muistan kyllä tämän Protopic- rasvaepisodin. Taas se sama toivonkipinä oli syttynyt sisälläni. Noin kallis rasva varmasti toimii! Olin siitä 100% varma. Ja se rasva aiheutti vain lisää tuskia Jeemille. Onneksi lopetti koko paskan käytön (toki löytyy varmasti ihmisiä, joille se auttaa, Jeemi ei ollut yksi niistä).


Vihdoin näen Jeemin onnellisena ja iloisena lähes koko ajan. Mikään ei piristä päivääni enemmän, kuin viesti tai soitto Jeemiltä, jossa hän kertoo, että pystyy näyttää omasta mielestään ihmiseltä. Minusta Jeemi on aina ollut kaunis. Itse olen pitänyt Jeemiä aina kauniimpana. AINA. Isommat silmät, parempi kasvojen muoto. Ja kaikki pojatkin olivat aina ihastuneita Jeemiin ;) Eikä mielipiteeni ole muuttunut tämän kymmenen vuoden aikana Jeemistä. Yhtä kaunis hän on ollut koko ajan vaikka ei itse sitä ole niin nähnytkään, mikä on mielestäni ihan ymmärrettävää. Joskus tosiaan saimme riidan aikaiseksi väittelemällä, onko hän kaunis vai ei :D Haha mikä riidanaihe!

Vuosien taistelu on nyt päättynyt. Vihdoin. Onnellisuus. Se on se tunne, jota koen nyt. Silti edelleen mietin, miksi Jeemi enkä minä.

-Jenni

torstai 5. marraskuuta 2015

"Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu."

Edellisessä tekstissäni mainitsin, että olen ollut siskolleni kateellinen. Haluan avata tätä aihetta hieman enemmän. Kysymys on nimittäin identtisestä kaksoissiskostani. Pienestä pitäen olemme olleet kopiot toisistamme. Äiti puki meidät aina samanlaisiin vaatteisiin eikä kukaan erottanut meitä. Yleensä meillä oli esimerkiksi eriväriset pipot, jotta tarhassa meidät tunnistettaisiin. Muistan, kun kerran vaihdettiin pipoja keskenään ja tarhantädit menivät aivan sekaisin. Välillä oli hauskaa tehdä kepposia.

En tiedä itsekään kumpi on kumpi.

Suhde Jenniin on ollut aina todella läheinen. Aina se ei ehkä ole siltä vaikuttanut kun olemme huutaneet pää punaisena toisillemme että "vihaan sua".  Tosin jokainen taistelee milloin mistäkin omien sisarusten kanssa. Se on täysin normaalia. Olemme aina olleet samalla luokalla koulussa. Loppuun asti. Kun menimme ylä-asteelle, moni koulukaveri ja opettaja sekoitti meidät. Olin jo hyvin tottunut siihen eikä se koskaan ärsyttänyt minua. Yhden päivän jälkeen tämäkin muuttui.

Olin siis 7. luokalla kun ihottuma tuli minulle. Se oli kevättä. Yhtäkkiä meidät tunnistettiin. Siitä, että kasvoni ja kaulani olivat täynnä ihottumaa. Tai siltä se ainakin tuntui. Aloin ymmärtämään, että emme ole enää samalla tavalla samannäköisiä. En oikein osaa kertoa miltä se tuntui. Jotenkin olin aina ajatellut, että ainahan meidät tullaan sekoittamaan toisiimme. En tiennyt miltä se tuntuu, kun emme enää näytä samalta. Oli outoa, että minua todella kutsuttiin omalla nimellä eikä Jennin nimellä. Tarkennuksena tähän kohtaan, että emme koskaan omasta mielestä näyttänyt toisiltamme.



Koulussa en varmaankaan olisi selvinnyt ilman Jenniä. Hän piti aina minun puolia, jos joku huuteli ihottumasta. Usein minulle huudeltiin, että "sulla on retkuja kaulassa". Silloin ajattelin, että kumpa olisikin. Jälkikäteen kyllä myönnän, että välillä ihottuma kaulassa näytti retkuilta. Kerran ylä-asteella meille tuli Jennin kanssa niin hirveä riita, että halusimme eri luokille. Siitä käytiin jo keskustelut äidin ja opettajien kanssa. Loppujen lopuksi emme halunnetkaan eri luokille. Niin me vain pysyimme yhdessä.

Kateus alkoi ehkä siinä vaiheessa, kun siirryimme ylä-asteelta pois. Aloin huomata, etten voi meikata mutta Jenni voi. En kehdannut koskaan käyttää t-paitoja koska kädet olivat aina järkyttävän näköiset. Jenni kyllä käytti. Mietin usein, että miksi minä eikä Jenni. Muistan, kuinka se ärsytti suunnattomasti ettei hänellä ollut edes finnin finniä naamassa. En tietenkään toivonut, että ihottuma olisi ennemmin Jennillä. Vaikka olin vuorannut itseni vaatteilla ja kuljin ilman meikkiä, Jenni sanoi aina kuinka kaunis hänen mielestä olen. Joskus jopa suutuin Jennille siitä, koska omasta mielestäni en ollut kaunis vaan hän oli. Välillä tuntui siltä, että hän sanoi niin ettei minulle tulisi paha mieli.



Vuosia vain kului ja ihottumaa tuli lisää ympäri vartaloa. Jennin iho pysyi yhtä heleänä kuin se oli aina ollutkin. Täytettyämme 18-vuotta muutimme pois kotoa ja tietenkin yhteen Jennin kanssa. Tämä oli ehkä vaikeinta aikaa niin ihoni kuin ihmissuhteideni kanssa. Silloin aloin jotenkin myös ajatella, että olen huonompi ihminen. Jenni osasi pitää huolta raha-asioita kun taas itse olin hieman hunningolla niissä. Jenni piti minunkin rahoistani huolta. Joka vuosi Jenni lähti koulusta vaihtoon ulkomaille, minä en. Sukulaiset kehuivat kuinka rohkea hän on ja hienoa että nuorena lähtee hakemaan kokemuksia. Jenni kävi aina koulussa, itse välillä lintsasin. Tosin hyvin hyvin harvoin tein sellaista. En tiedä mistä tällaiset ajatukset ovat aikanaan ilmestyneet. Yritin aina jotenkin kilpailla Jenniä vastaan kaikessa. Aina piti olla parempi kuin toinen.

Baariin kun piti lähteä, en halunnut, koska omasta mielestä naamani näytti kamalalta. Ei ollut mitään päälle pistettävää, koska kaikista kivoista vaatteista näkyi kädet. Jenni jaksoi aina tsempata ja yrittää pitää hyvän mielen minulla. Välillä siinä onnistuen ja välillä ei.


Yritän tällä tekstillä kertoa kuinka tärkeitä ja merkittäviä henkilöitä perheenjäsenet ovat. Yleensä en muista tarpeeksi usein kertoa siskolleni kuinka kiitollinen olen siitä, että meillä on niin hyvät välit.  Jenni on jaksanut pysyä minun tukipilarina vaikka olen kiukutellut, huutanut ja raivonnut. Välillä jopa syyttänyt Jenniä siitä, että minulla on ihottumaa ja hänellä ei.

En ole enää hänelle kateellinen tästä asiasta, koska ymmärrän ettei siitä ole hyötyä. Se on aiheuttanut vain turhia riitoja meidän välille.  Tässä ihoprojektissa Jenni on ollut yksi merkittävimmistä ihmisistä. Hän on pitänyt minut järjissäni ja pinnalla. Kiitos siitä. Toivottavasti meidän välit pysyy aina yhtä läheisinä. Olen pyytänyt Jenniä kirjoittamaan blogiini hänen näkemyksen ja version tästä. Toivon, että saan sen pian julkaistua. Kiitos Jenni että olet olemassa.



Lopuksi haluan vielä mainita, että huomenna avataan Tampereelle Kauneushoitola Beautiful You. Jatkossa Johanna hoitaa minua siellä ja BD Medicalin tuotteita saa sielä. Olen itse paikalla lauantaina klo 10-14 välillä, joten tulkaa moikkaamaan!