tiistai 12. syyskuuta 2017

Hei hei mitä kuuluu?

On taas muutama kuukausi ehtinyt vierähtään. Ei tätä ajankulua edes ehdi käsittään, kun päivät kuluvat ja viikot vierivät. Tuntuu, että siitä on vain hetki, kun odotti kesää ja nyt se on jo ohi. Tosin oma mielipiteeni on, että kesää ei edes tänä vuonna tullut. Onneksi kesälomaani mahtui yksi viikon matka etelän lämpöön.

Ihoni on voinut jo pidemmän aikaa hyvin. Pientä pintakuivuutta on välillä ollut mutta suurimmaksi osaksi se on ollut tosi hyvässä kunnossa. Mietin jopa tässä, että mistä ihmeestä teille kirjoitan, kun ihoni on niin hyvässä kunnossa mutta kyllähän niitä aiheita aina tulee. Elokuun alussa iho oli todella kuiva. Luulen, että auringon puute ja kylmät ilmat aiheuttivat kuivuutta. Myönnän myös, että ehkä ihan hitusen olin jo loman tarpeessa. Pidin kesäloman vasta elokuun puolessa välissä ja välillä tuntui ikuisuudelta loman alkuun. Onneksi apu oli lähellä ja marssin Johannan luokse. Otin kuvan ennen ja jälkeen kasvohoidon. Kyllä se vaan tekee ihmeitä iholle!

Ensimmäinen kuva on ennen hoitoa, toinen kuva on heti hoidon jälkeen ja kolmas kuva on otettu seuraavalta aamulta suoraan sängystä noustuani.




Edelleen, kun kasvot menevät "huonompaan" kuntoon, niin alan sisäisesti panikoida. Huomaan kuitenkin sen, että rauhoitun huomattavasti nopeammin, kuin aikaisemmin. Tiedän, että se ei ole pysyvää ja avun saan heti, kun käyn kasvohoidossa. Pyrin käymään säännöllisesti vieläkin hoidoissa, vaikka iho ei sitä samalla tavalla vaadi, kuin alussa. Tekisi myös hyvää, jos täällä suomessa paistaisi aurinko edes välillä. En haluaisi valittaa näinkin pienestä asiasta mutta kyllä itseäni henkilökohtaisesti ottaa päähän tämä keli. Lasken jo viikkoja talven matkaan, tarkoitus on suunnata Balille :)


Kesältä löysin yhden kivan kuvan. Kivan tästä tekee sen, että muistan tämän päivän ja silloin paistoi aurinko, oli lämmin päivä ja uskalsin laittaa huulipunaa ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Käytiin porukalla pelaamassa minigolfia ja muutenki oli todella kiva päivä. Onneksi muistot pysyvät mielessä :)

Syksyn kunniaksi haluan ilokseni ilmoittaa, että Tampereella Kauneushoitola Beautiful You tarjoaa valohoidon kasvoille hintaan 60€ (norm. 70€). Ilmoita lisätietokentässä koodi "kaunotarjahirviö". Tarjous voimassa syyskuun loppuun! Nyt, jos joskus kannattaa käydä testaamassa kyseinen hoito! Muistakaa, että myös ns. normaali iho tarvitsee hoitoa ja hemmottelua :)

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kato mua silmiin

Luin kuukausi sitten erään uutisen Ylen nettisivuilta. Uutisessa kerrottiin hulvattomasta kesätyö-ilmoituksesta. Lainaan suoraan sieltä lauseen: "Vaatimukset kesätyöntekijöille ovat: osaat katsoa ihmisiä silmiin, osaat sanoa aamulla huomenta."

Minusta tämä ei ollut hulvatonta, koska en olisi ollut tähän työhön soveltuva. En osaa nimittäin katsoa ihmisiä silmiin. Moni voi ajatella, että miten niin et osaa. En vain osaa. Se on todella vaikeaa. Joudun tosissani tekemään töitä sen kanssa, että pystyn katsomaan ihmistä silmiin. Aikasemmin en edes ollut kiinnittänyt tähän huomioita ennen viime vuotta. Töissä kollega kysyi minulta, että mikä vika minun hiuksissa on, kun koko ajan tuijotat niitä. Luoja, että hävetti. Ei niissä hiuksissa mitään vikaa ollut vaan en katsonut silmiin, kun keskustelimme. Onneksi hän huomautti tästä asiasta, koska olen vuosia tuijotellut ihmisten hiuksia.


Kuva on kuukausi sitten otettu.

Tämä herätti minut kyllä ajattelemaan tätä asiaa. Olen pohtinut pääni puhki mikä siinä on niin vaikeaa. Tulin siihen tulokseen, että olen vuosia vältellyt katsekontaktia ihoni vuoksi. En pidä siitä, jos ihmiset tuijottavat. Vaikka on aivan eri asia katsoa ihmistä silmiin, niin uskon, että tämä "ongelma" heijastuu entisestä pelosta ja ihmisten katseista.

Jotenkin edelleen aina välillä tulee olo, että varsinkin uusille ihmisille pitäisi selittää ihostani. Vaikka tiedän sen olevan todella hyvässä kunnossa, niin heti, jos joku katsoo minua vähänkin pidempään ajattelen heti, että minussa on jotain vikaa. Se on todella ahdistavaa. Tästäkin uskon pääseväni ajan kanssa eroon. Tiedän, että syvällä sisimmässäni pelkään edelleen, että ihottuma palaa. Enkä osaa sanoa katoaako se pelko koskaan.

Olen opetellut viimeisen puolen vuoden aikana ottamaan katsekontaktia. Välillä tuntuu siltä, että jään tuijottamaan, kun yritän keskittyä katsomaan silmiin. Joten, jos joku ihmettelee miksi en ole katsonut silmiin tai tuijotan välillä hullunkiilto silmissä, niin se johtuu tästä. Opettelen minulle uutta asiaa. Omasta mielestä olen edistynyt asiassa ja keskityn siihen joka kerta, kun keskustelen ihmisten kanssa.

Viikko sitten olimme Tonin kanssa viettämässä vuosipäivää ja juhlimassa ystävän synttäreitä.

Muuten iholle kuuluu oikein hyvää. Olen pitkään pystynyt meikkaamaan ilman, että iho kuivuu seuraavina päivinä. Se on niiiiin hienoa. Vaikka en edelleenkään arkena meikkaa, koska en näe siihen mitään syytä niin viikonloppuisin on kiva joskus laittautua. Olen myös saanut ihan tosissani motivoitua itseni urheilemaan ja syömään terveellisemmin. Tästä mahdollisesti kirjoitan ihan oman tekstin jossakin vaiheessa. Huomenna lähden Johannan kanssa moikkaamaan Ninaa. Kiva nähdä pitkästä aikaa ja pääsen näkemään Ninan uuden hoitolan. En ole siellä vielä kertaakaan käynyt. Toivottavasti on kiva keli ajella Mäntsälään.

Kuva tältä päivältä :)

Viikko sitten muuten juttelin taas erään lukijan kanssa ja tuli kyllä hyvä fiilis, että näkee teitä lukijoita myös ihan livenä. Joten, jos näät minut jossain niin olet enemmän kuin tervetullut juttelemaan :)

tiistai 14. helmikuuta 2017

Mitä iholle kuuluu?

Voisin kuvailla viimeisiä kuukausia aikamoiseksi ja aikamoista tämä elämä on ollutkin. Joulukuussa olimme lomalla Dubaissa kaksi viikkoa. Siellä syntyi ajatus, joka loppujen lopuksi toteutettiin.

Päätimme nimittäin Tonin kanssa laittaa omakotitalomme myyntiin. Löysimme keskustasta aivan ihanan asunnon ja kaipuu keskustaan oli ollut molemmilla aika suuri. Helppo päätös tämä ei ollut mutta en kadu hetkeäkään. Kuten arvata voikin, tässä on ollut muuttorumbaa koko alkuvuosi. Saimme myytyä vanhan asunnon ja muutimme reilu viikko sitten keskustaan. Muutos on ollut iso mutta olen niin innoissani. Kaikinpuolin elämä helpottuu, kun olemme lähempänä työpaikkoja, ystäviä ja perhettä. Minulle itselleni todella iso plussa on myös se, että pääsen jatkossa kävellen Johannalle hoitoihin. Tätä olen kyllä rehellisesti odottanut ja paljon. Taas ehkä selittelen mutta tässä isoin syy miksi viime kirjoituksesta on niin kauan.

Tammikuu meni odottaen välittäjän soittoa. Joka päivä odotin ja odotin. Asunnon myynti alkoi olemaan jo hermoja raastavaa. Uskon, että tämä myös osittain vaikutti ihooni. Alkukuusta iho näytti vielä ihan hyvältä. En pelännyt paukkupakkasia, koska viime vuosi meni niin hyvin pakkasien aikaan.


Ylhäällä kuva tammikuun ensimmäiseltä viikolta. Kuvassa on hieman puuteria mutta ei muuta meikkiä. Tässä vaiheessa vielä hymyilytti.


Tämä kuva on otettu viikon jälkeen. Huomasin silloin jo, että huultenympärys alkoi olemaan todella kuiva ja halkeili. En ajatellut sitä sen kummemmin, koska tämä nyt oli aika yleistä minulla itselläni aina välillä. Muistan kyllä, että stressitaso oli aika korkea tässä vaiheessa asunnon myymisestä ja mahdollisesta tulevasta muutosta. Olen tietyissä asioissa aika malttamaton ja välillä stressaannun pienistäkin asioista. En usko, että sressi näkyy ulospäin muuta kuin ihossani. Nimittäin tammikuun viimeisellä viikolla naama näytti jo tältä.



Ei ollut kyllä itku kaukana. Naamaa kiristi koko ajan ja se hilseili todella pahasti. Myönnän kyllä, etten ollut kerinnyt muutamaan viikkoon kasvohoitoon mutta ei se yleensä ole vaikuttanut ihooni. Ei mennyt kuitenkaan montaa päivää, kun asuntomme myytiin ja saimme tietää, että keskusta-asunto on meidän. Viikko meni ja iho oli taas normaali. Täytyy sanoa, että sydän jätti muutaman lyönnin välistä, kun aloin miettimään ihoni silloista kuntoa. Monta kuukautta on nimittäin mennyt eikä iho ole reagoinut näin. Pistän tämän kyllä täysin stressin piikkiin.


Tänään kasvot näyttävät tältä. Huultenympärys edelleen hieman punoittaa mutta muuten näyttää jo suhteellisen normaalilta. Olen käynyt kaksi kertaa nyt kasvohoidossa kolmen viikon sisään ja torstaina menen jälleen. Ajattelimme Johannan kanssa, että kävisin taas vähintään kahden viikon välein hoidossa. Aikaisemmin en käynyt niin tiheästi, koska iho on ollut todella hyvässä kunnossa.

Yksi asia mitä todella jään kaipaamaan vanhassa asunnossa on se, että siellä vessan valo oli todella hyvä. Uudessa kodissa ei ole läheskään niin hyvä ottaa kuvia. Enkä siitä muuten välitä mutta tänne blogiin tulee otettu selfieitä aika paljon.

Loppuun haluan toivottaa erittäin ihanaa ystävänpäivää. Tämän kunniaksi minulla on ystävänpäivälahja kaikille blogini lukijoille. Nyt on aika hemmotella itseäsi.

Kaikissa Suomen hoitoloissa, joista löytyy BD Medicalin tuotteet käytöstä on MAALISKUUN loppuun asti -10% ensimmäisestä kasvohoidosta ja tuotteista koodilla kaunotar&hirviö.  Led-valohoidot vain Tampereelta, Mäntsälästä ja Kauniaisista.

Alla listattuna hoitolat:


*Kauneushoitola Beautiful You*
Hallituskatu 9, Tampere
P. 040-1566151

*Kauneushoitola Corallia*
Kultarikontie 1,Tikkurila
01300 Vantaa
P. 09-8733544

*Beauty Station*
Keskuskatu 9,
04600 Mäntsälä
P. 040-7215577

*Medical Beauty Station*
Tunnelitie 6,
02700 Kauniainen
P. 044-0258285

*Iho-ja kauneushoitola Lumo*
Valtakatu 26,
53100 Lappeenranta
P.050-5604770

*Kauneushoitola Rosmarinus*
Asemakatu 7, Salo
P. 02-7313103

*Kauneus-ja kynsistudio*
Henna Vänttänen
Kauppakatu 7, 2krs.
87100 Kajaani
P. 044927753

*Kauneudenhoito Katimaria*
Salpausseläntie 2 LH 2
11100 Riihimäki
P. 0503269533
www.katimaria.fi



perjantai 4. marraskuuta 2016

I said yes

En halua selitellä pitkää kirjoitustaukoa. Yksinkertaisesti ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Muutenkin olen halunnut pitää tämän lähinnä ihoani koskevana blogina, joten tästä syystä kirjoitan harvemmin.

Se siitä aloituksesta, on minulla nimittäin oikeaakin asiaa. Kaksi kuukautta sitten koin tähän asti elämäni suurimman ja hienoimman yllätyksen. Toni kosi minua. Tämän eteen oli nähty todella paljon vaivaa ja moni oli juonessa mukana. Tästä inspiroituneena mietin kaksi kuukautta miten tästä asiasta kirjoittaisin ja kirjoitanko ollenkaan. Nimittäin tulevasta hääpäivästä.



Monelle nuorelle tytölle naimisiin meneminen ja häät ovat suuri unelma pienestä pitäen. Mietitään paljon etukäteen ja päivästä halutaan täydellinen. Mikään ei saa mennä pieleen ja kaikki on tarkkaan suunniteltua. Ymmärrän tämän härdellin täysin ja saatan itse sortua sekoilemaan myös mutta silloin, kun Toni tuli elämääni ja tiesin, että tässä on ihminen kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni, aloin miettimään tätä suurta päivää hieman eri näkökulmasta. Päässäni pyöri ainoastaan ajatus miltä itse tulisin sinä päivänä näyttämään. Entä, jos en voi meikata? Entä, jos kädet ovat ruvella ja verellä? Entä, jos kaula näyttää siltä, että on retkuja täynnä?



Edellinen lauseeni voi kuulostaa itsekkäältä. Olen kuitenkin stressannut pelkästään tämän ajatuksen vuoksi monta tuntia elämästäni. Olen todellakin miettinyt tätä jo muutama vuosi sitten, vaikka en edes tiennyt tulenko ikinä menemään naimisiin. Ainoa ajatus on ollut, että hääpäivänä haluan ihon olevan kunnossa. Mietin tätä asiaa edelleen, ajatus on entistä vahvempi pääni sisällä. Vaikka iho on ollut pitkään hyvässä kunnossa, tämä asia pelottaa minua. Tämän asian ääneen sanominen on vaikeaa, koska olen ollut luottavainen ihon suhteen. En halua epävarmuuden hiipivän takaisin elämääni. Tämä päivä tulee kuitenkin olemaan täysin eri asia kuin esimerkiksi normaali pikkujoulu-ilta tai ystävän synttäribileet.

Kuvat: Emmi Koski Photography
Tänne kirjoittaminen helpotti heti päässäni kuohuvia ja myrskyviä tunteita. Myönnän, että panikoin todennäköisesti täysin turhaan. Haluan kuitenkin myöntää rehellisesti, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelottaa ja olen epävarma. Ihon kuntoon saamisen jälkeen en ole edes miettinyt tätä koko asiaa. Viimeksi näitä pelkotiloja oli silloin, kun iho oli huonossa kunnossa enkä oikeasti pystynyt meikkaamaan tai kädet olivat oikeasti rikki. Todellisuus on kuitenkin se, että kukaan ei voi ennustaa tulevaa. Haluan henkisesti olla valmis kaikkeen, koska kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Onneksi H-hetkeen on vielä aikaa. Ennen sitä ehdin jo unohtamaan pelkoni, näin ainakin haluan uskoa.

Kuva otettu pari viikkoa sitten :)
Huolestuneesta tekstistä huolimatta olen tiivistettynä tällä hetkellä todella kiitollinen ja onnellinen kaikesta. Asiat ovat tällä hetkellä hyvin ja iho on myös hyvässä kunnossa. Neljän viikon kuluttua lähdemme jälleen lämpöön lomailemaan. Tällä kertaa kohteena on Dubai. Kertaakaan en ole siellä käynyt, joten taas uusi seikkailu edessä. Sitä ennen ryhdistäydyn kirjoittamisessa. Hyvää viikonloppua!


torstai 18. elokuuta 2016

Pahin pelkoni

Kävi valitettavasti toteen. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksoissiskostani Jennistä. Hänellä on aina ollut täydellisyyttä hipova iho. Ei ihottumaa eikä finnejä. Olen usein miettinyt, että mitä jos hänellä olisikin atooppinen iho. Mitä sitten tapahtuisi?

Eipä tarvitse enää miettiä. Noin kuukausi sitten Jennin iho alkoi oireileen. Ensin silmäluomet kuivuivat todella pahasti. Mietimme, että ehkä kyse on allergiasta ja annoin hänelle laatan allergialääkkeitä. Silmät rauhoittuivat hieman ja ajattelin, että hän selvisi näin helpolla. Toisin kävi. Ihottuma levisi kasvoihin sekä kaulaan. Olin silloin kesälomalla Kreikassa ja Jenni laittoi viestiä, että iho ei ole parantunut vaan päin vastoin. En toivo edes pahimmalle viholliselle tätä helvettiä mitä olen käynyt läpi, saatika sitten kaikista rakkaimmalle henkilölle. Suru ja viha valtasi mieleni, kun Jenni ilmoitti asiasta. Miksi juuri nyt?

Tarkalleen meidän ensimmäinen keskustelu meni näin:

Jenni: Olen hieman kummissani tästä mun ihosta. Saattaa olla, että mulle tulee aikuisiän atooppinen iho. Tai sit oon yhtäkkiä tullu allergiseks jollekki.
Minä: Miten niin? Laita kuva sun epäilyksestä.





Jenni: Huulien ympärys kutisee ihan hulluna ja sit molempien silmien ympärykset. Ei näy täällä pimeessä kunnolla. Pitäs ola luonnonvalo. Se ei näytä tossa kuvassa niin pahalta mitä se välillä on ja tuntuu.
Minä: Eihän sulle oo mitään.
Jenni: Ja tiiän ettei tää oon mitää verrattuna sun iho-ongelmiin mutta olen huolissani. On oikeesti. Oota etin valon.


Jenni: Tässä vähä näkyy. Ja siis just rasvasin. Enkä oo raapinu.

Tähän vastasin, että ehkä vähän silmät on pahat tossa toisessa kuvassa. Jos olisin tiennyt, minkälaiseksi se iho menee en olisi koskaan sanonut ettei ihossa ole mitään ja nauruhymiöitä perään. Ajattelin, että hän ylireagoi niinkuin hän välillä tekee. Tuntuu todella pahalta jälkikäteen, kun Jenni vastasi "tiedän, ettei tää oo mitään verrattuna sun iho-ongelmiin." Yksi viesti meni näin: "Anteeks kun valitan näin pienestä." Toivottavasti ymmärrät Jenni, ettet valita pienestä vaan isosta asiasta. Ehkä ulkonäöllisesti ei ole yhtä paha kuin minulla mutta tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu, kun iho on pahana.




Jennin iho on kuitenkin ollut aina todella hyvä ja nyt ymmärrän, että se on hänelle yhtä paha asia kuin minulle minun iho. Kerrankin voin aidosti ja rehellisesti sanoa, että tiedän tarkalleen miltä se tuntuu. Tuli todella paha mieli, kun kävin tänään Jennin luona ja hän sanoi, ettei voi meikata viikonloppuna. Hyvä etten itkemään alkanut. Aivan kuin hän olisi puhunut minun suullani. Tuli mieleen kaikki ne hetket, kun Jenni seisoo lohduttamassa vieressäni ja kertoo kuinka kaunis olen ilman meikkiä. Yhtäkkiä tämä on kääntynyt toisin päin. Tänään Jennin iho näyttää tältä. Hän kävi lääkärissä tällä viikolla ja ensimmäisenä lääkäri ehdotti kortisonia. Jenni onneksi kieltäytyi ja pyysi allergiatestejä. Hän sai ajan sinne, toivottavasti edes joku syy löytyisi.



Jenni on nyt aloittanut BD Medicalin tuotteet ja aloittaa myös hoidot Johannalla. Aion kertoa jatkossa myös Jennin kuulumisia. Toivon sydämeni pohjasta, että iho saadaan kuntoon. Muista Jenni, että olet kaunis ilman meikkiä<3

Tiedän, että viime kirjoituksesta on todella pitkä aika. Kesä on mennyt vauhdilla ohi ja joka viikko ollut täys hulina päällä. Nyt syksy alkaa häämöttään ja on aikaa kirjoittaa enemmän. Ajatella, että lähes vuosi sitten julkaisin koko kansan tietoon tämän blogin ja tein omasta tarinasta julkisen. Päivääkään ei kaduta sillä tiedän, että moni on saanut tästä apua ja se tuntuu mielettömän hyvältä, koska se on tämä blogin tarkoitus.  Oman ihoni kunto näyttää tältä tänään.


Lopuksi haluan sanoa kiitos lukijalle, joka tuli minua moikkaamaan kasvotusten pari viikkoa sitten kaupungissa. Emme ole koskaan aikaisemmin tavanneet, joten oli rohkeaa tulla juttelemaan :) Viikonloppu edessä eikä mikä tahansa viikonloppu vaan Blockfestit!! Se on ollut meidän tyttöporukan perinne jo monta vuotta ja ihanaa saada melkein koko kokoonpano paikalle.

Kivaa viikonloppua :)








lauantai 11. kesäkuuta 2016

Vuosipäivä

Aikalailla tasan vuosi sitten pakkasin tavarani ja hyppäsin Johannan auton kyytiin. Oli sunnuntai-aamu ja auton nokka lähti kohti Mäntsälää. Minua jännitti ja olo oli odottavainen. En tiennyt, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Jos olisin tiennyt, että isoin toiveeni on toteutumassa, olisin itkenyt onnesta. Vuosi on mennyt todella nopeasti. Viimeisen vuoden sisään on tapahtunut niin paljon, että sitä on vaikea itsekään käsittää. Katsoin jokin aika sitten vuoden takaisia valokuvia. Täytyy sanoa, etten edes muista näyttäneeni siltä. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tuijotin vanhaa kuvaa miettien, miten olen voinut näyttää tuolta. Miksi kukaan ei ole sanonut, että näytän kamalalta?



Yllä olevien kuvien välissä on kulunut aikaa tasan vuosi. Ensimmäinen kuva on lähtötilanne viime vuoden toukokuulta ja toinen kuva on tämän vuoden toukokuulta. Toki toisessa kuvassa on meikkiä mutta silti. Laitoin nämä kuvat vierekkäin ja tuijotin kännykän näyttöä suu auki. Vaikka itse sanonkin, muutos on huikea. En edes tunnista itseäni ylemmästä kuvasta. Jos en tietäisi olevani kuvassa, voisin melkein luulla ettei kuvissa ole sama henkilö. Vertailun vuoksi otin kuvan myös ilman meikkiä tämän hetkisestä tilanteesta.


Muutokset ulkokuoressa ovat upeita ja mahtavia. On ihanaa, kun kasvoissa ei ole kipua. Ei kirvele eikä kiristä. Parhainta on kuitenkin muutos, mikä on tapahtunut pääni sisällä. Olen aikaisemminkin kirjoittanut itsetunnosta ja siihen tulleista muutoksista. Jos osaisin, kirjoittaisin kuluneen vuoden sanoiksi mutta en löydä sanoja. Vuoristorata voisi kuvata parhaiten tiivistettynä viimeistä vuotta mutta kuvat puhukoon puolestani.

En voi tarpeeksi kiittää Ninaa ja Johannaa kuluneesta vuodesta. Heidän ansiosta olen saanut ulkonäköni ja itsetuntoni takaisin. Muutama viikko sitten olin kasvohoidossa ja Johanna huomasi kaulassani arven. Hän kysyi, kauanko se on ollut siinä. Kerroin, että monta vuotta jo leikkauksen takia. Hän tajusi, ettei ole ikinä aikaisemmin edes nähnyt koko arpea koska kaula on ollut aina ihottuman peitossa. Se aito ilo ja onnellisuus, mikä kuului Johannan äänestä kun puhuimme ihon nykyisestä kunnosta sai minut todella hyvälle tuulelle. Johanna on ollut yksi tärkeimmistä tukipilareistani. Hän on jaksanut rauhoitella ja muistuttaa, että mitään ei tapahdu yhdessä yössä. Itse olin niin malttamaton viime vuonna, kun aloitimme ihoa hoitamaan. Vaikka olen monta kertaa sanonut, niin super iso kiitos Ninalle ja Johannalle.


Enää muutama viikko ja kesäloma alkaa! Tiedossa on matka aurinkoon ja ystävien häät :) Ihanaa ja aurinkoista kesää!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Lukijan tarina, osa kaksi

Psykologille ja työterveyslääkärille päästyäni mulla oli helpottunut olo. Olin lähes 8 vuotta peitellyt, uskotellut muille ja itelleni, että oon ihan kunnossa. Olin aina kokenut ja uskonut, että kyllä mä selviän yksinkin. Sitten tajusin, että ehkä en selviäkkään. Mun psykologin kanssa ruvettiin jutteleen ensin ihan tavallisista jutuista, kuulumisista ja millasta mun elämä on ollut. Oli helppoo jutella vieraalle ihmiselle. Se ei tuntenut mua eikä sillä ollut mitään ennakkokäsityksiä musta. Mun ei tarvinnut esittää sille yhtään, musta tuntu et iso kivi lähti harteilta. Samaan aikaan ramppasin kahdella eri lääkärillä, jotka teki jotain testejä ja määräs jos jonkinlaista pilleriä popsittavaks. En halunnut popsia pillereitä, ensimmäistä kertaa elämässäni mä halusin oikeesti kohdata mun ongelmat ja puhua niistä. Mulla todettiin vakavan masennuksen lisäksi paniikkihäiriö ja ns "lievempi" epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on kahdenlaista, on rajatilapersoonallisuushäiriö ja impulsiivinen häiriötyyppi - mulla on tää jälkimmäinen. 

Olin tosi hämmentynyt, en ymmärtänyt, että miks juuri minä. Samalla tunsin kuitenkin helpotusta, lääkärit ja psykologi ja ennen kaikkea tiesin itse, mikä mua vaivas ja saisin apua. Jatkoin psykologilla ja toisella lääkärillä käymistä ja siitä oli tosi suuri apu. Olin pari kuukautta sairaslomalla töistä, en pystynyt tekeen itse juuri mitään. Meni pari viikkoa, että vaan nukuin ja toinen pari viikkoa, että olin vaan jatkuvasti hereillä. En juuri poistunut kotoa enkä vastannut puhelimeen - halusin olla vaan yksin. Äitillä oli tosi paha mieli ja se syyllisti siitä itteensä. Yritin sanoo, että ei se voinut tietää eikä voinut kukaan muukaan, koska olin mestari esittämään ilosen ihmisen roolia - uskoin siihen itekkin. Äiti kävi mun luona väkisin siivoomassa ja tekemässä ruokaa, yritti saada mua sen luokse, etten olis yksin. Mun paras kaveri lähetti viestejä, kyseli mitä kuuluu ja yritti saada mua mukaan tai edes tulla käymään. Mulle tuli tosi paha mieli siitä, että olin aiheuttanut muille pahaa mieltä ja huolta. Samaan aikaan se poika, se Tivolin kuumin poikamies, otti taas yhteyttä. Kaks vuotta se aina sillon tällön soitteli, saatettiin nähä ja sit se taas lopetti yhteydenpidon. Päätin nähä sitä ja kertoo miltä sen kaikki jutut oli musta tuntunu, kerroin sille myös nykysestä tilanteestani. Se oli tosi järkyttynyt ja pahoillaan. Tiesin, että se oli tosissaan ja sanoin, että kaikki on ok. Vihdoin pääsin itte irti siitä ihmisestä. Mun psykologi oli musta mielettömän ylpee, kun kerroin sille seuraavalla käynnillä, se taputti mun suoritukselle! 

Kului pari kuukautta ja aloin voimaan paremmin, söin yhtä lääkettä tarvittaessa ja toista säännöllisesti. Palasin takas töihin, kaikki kohteli mua tosi varovaisesti eikä oikeen tiennyt mitä sanoa. Mun lähiesimies oli ehkä mulle suurin turva siellä, se ei kysellyt vaan oli vaan lähellä, jos mulle tuli paha olla. Meillä oli onneks siellä työpaikalla sellanen työtehtävä, missä ei tarvinnu olla asiakkaiden kanssa tekemisissä, joten olin siellä pari viikkoa totuttautumassa takasin työelämään ja muutenkin normaaliin elämään. Rupesin käymään muuallakin kun vaan töissä, yritin alottaa alusta. Mun kaveri ja mä oltiin puhuttu aiemmin, että olis ihanaa asua ulkomailla. Jostain syystä sain sellasen pakonomasen tunteen, että nyt on pakko lähteä pois täältä. Äiti ja mun paras kaveri sano mulle, että ei kannata eikä voi lähtee pakoon omia ongelmiansa, koska ne seuraa mukana. Vakuutin itelleni, niille ja psykologilleni, että en oo lähdössä karkuun - haluan vaan alottaa alusta. Se ei ollut mun psykologinkaan mielestä paras idea, mutta ei se oikeen sille mitään voinut tehdäkkään. Mä oikeesti luulin, että kolmen kuukauden psykologi-reissujen jälkeen oon ihan terve.. Palasin siis takasin samaan kaavaan "mulla on kaikki hyvin, oon terve, ei oo hätää, pärjään kyllä!". Mua suututti, että mua epäiltiin. Kyllä mä olin jo oppinut virheistäni enkä tarvinnut ketään mua vahtaamaan.

Tuli tammikuu ja muutettiin mun kaverin kanssa Espanjaan. Ensimmäinen viikko oli ihana, mulla oli ehkä elämäni parhain viikko meneillään. Uus maa, uudet kaverit, uusia kokemuksia eikä kukaan tuntenut mua. Sen ekan viikon sunnuntaina mentiin yhteen keskustan baariin istuun, katoin ikkunasta pihalle ja siellä joku hassu poika teki jotain hassuja ilmeitä mulle ja hymyili. Hymyilin takasin. Ruvettiin hengaileen, se vaikutti ihanalta pojalta. Se oli Englannista kotosin ja olin aina rakastanut brittiaksenttia. Se kohteli mua mielettömän hyvin, aina valmis auttaan, tarjos juomia baarissa missä oli töissä, sydämellinen ja kaikkee, mitä vois toivoa. Välillä kyllä sanoin sille, että älä oo niin ällöttävä, että mua rupee ahdistaan. Se aina kuunteli ja ymmärsi. 

Jonain päivänä, ihan yhtäkkiä, se muuttu ihan toiseks ihmiseks. Se rupes sanoon ilkeitä juttuja mulle, oli töykee, ei vastannu puhelimeen tai valehteli missä on. Soitin mun parhaalle kaverille, joka sano heti, että nyt jätät ton homman, että se ei oo hyvä mies. Mietin, että mistä sä sen tiedät, kun ethän sä edes tunne sitä? En halunnut todellakaan uskoa, että olin muuttanut Espanjaan tarkotuksena alottaa alusta ja kaiken muuttuvan taas helvetiks. 

Pikakelattuna se 5kk mitä sen kanssa siellä vietin oli vaan kirsikkana kakun päällä. Oltiin muutettu yhteen tosi nopeesti, jo helmikuun loppupuolella asuttiin samassa asunnossa ja sillon se pahin alkoi. Mua tönittiin, heiteltiin seinille ja lattioille, mua tukistettiin ja revittiin vaatteista. Mua pelotti mennä nukkuun, koska en tiennyt, että heräänkö enää aamulla. Kukaan ei tiennyt tilanteesta, joten en päässyt pakoonkaan - enkä halunnutkaan kenenkään tietävän. Taas mä olin epäonnistunu. 

Mut herätettiin keskellä yötä siihen, että se ravisteli ja nosti sänkyä, niin että tipuin sieltä. Mä kannoin sen moneen eri kertaan alhaalta rappuset ylös kotiin, koska se oli juonut niin paljon, että sammu alaovelle. En osannu, voinut enkä halunnut jättää sitä sinne - en halunnut olla yhtä kamala. Samalla tietysti mietin ja uskoin kaiken sen, mitä se mulle oli sanonut. Niin ilkeitä asioita, että ne kummittelee mun päässä vielä tänäkin päivänä. "Musta ei koskaan tuu mitään, kukaan ei tuu koskaan mua haluaan. Oon ruma ja hirvee ihminen, en osaa mitään enkä tuu koskaan mitään oppimaankaan. Ketään ei kiinnosta vaikka kuolisin." Olin ihan rikki ja loppu, en tiennyt mitä tekisin. Soitin mun parhaalle kaverille ja kerroin sille tilanteen - se oli järkyttyny. Mun kauheen empimisen jälkeen se pakotti mut pakkaan mun kamat ja ostaan lentolipun Suomeen. Sain sen jo parin päivän päähän. 

Kun se sai tietää siitä, että olin lähössä se panikoi ja sit tuli anteeksanteeksanteeks, lupaan muuttua, meen lääkäriin ja teen ihan mitä vaan. Kun sanoin, että ei käy ja mä lähden, niin sain jugurttipurkin päälleni ja vaatteilleni, mitkä oli pakattu matkalaukkuun. En koskaan suostunu itkeen sen edessä, purin huulta niin kauan että se lopetti. Jos jonkun asian olin oppinut, niin sen että pelkojani enkä haavoittuvaisuuttani näytä kenellekkään. Ja se ärsytti sitä, koska se ei voinut kontrolloida mua.

Lähdin pois, tulin Suomeen ja olin vihdoin kotona. Kaikki se työ, minkä olin puoli vuotta sitten onnistunut tekeen, valu ihan hukkaan. Olin taas ihan hukassa, ehkä pahemmin kun koskaan. Kaikki mun pelot oli käyny toteen, kaikki ne asiat mitä olin itte itestäni ajatellut, niin ajatteli joku muukin. Ja se teki siitä kaikesta totta. 

Jälkeenpäin sain kuulla, että se oli pakomatkalla Englannista, koska oli hakannut jonkun miehen niin pahasti, että se olis joutunut vankilaan. Sillä oltiin todettu monia vuosia sitten monipersoonallisuushäiriö eli että hänellä on monta persoonaa, hänellä on lapsi Englannissa ja kaikki mitä se oli mulle kertonut elämästään oli valetta. Tunsin oloni ihan mitättömäks ja tyhmäks, miten helvetissä olin uskonut ja jäänyt tollaseen tilanteeseen? Mulla oli entistä varmempi olo siitä, että musta ei oo mihinkään, oon ruma, kamala ja epäonnistuja eikä se siitä tulis koskaan muuttuun. Mun itsetunto oli alempana kun koskaan, en tiennyt miten selviän ja mitä teen. Mun piti ruveta jälleen kerran rakentaan omaa identiteettiäni uudelleen. 

Mun paras kaveri oli muuttanut ulkomaille töihin, mulla oli tosi yksinäinen olo. En halunnut sitä vaivata mun ongelmillani enkä halunnut vaivata ketään muutakaan. Mun äitikään ei tiennyt koko tarinaa, vaan muutaman osan mitä olin kertonu, että se lopettais kyselyn. Kukaan ei tiennyt koko totuutta, kun vasta paljon myöhemmin. Elämä jatku ainakin pintapuolisesti, pääsin töihin mieleiseen paikkaan ja suljin kaiken taas mielestäni, kunnes iltasin vaan itkin. Olin aivan maahanlyöty. Mietin, että miten kukaan voi tehdä tai sanoo sellasia asioita toiselle ihmiselle. Samaan aikaan kävin tutulla lääkärillä ja ilmotin, että on taas vähän huono olla. En halunnut mennä puhuun enää kellekkään, halusin vaan nopeesti ne ajatukset pois. Lääkäri anto mulle mun vanhat pillerit takasin ja otin niitä aina sillon, kun tuntu et en enää kestä ja halusin nukkua. Puolitoista vuotta meni aika vuoristorataa, mulla oli joinain päivinä hyvä olla ja joinain päivinä musta tuntu, että on vaan helpompi antaa periks sille "mustalle pilvelle" mikä tossa pään päällä on ja lopettaa taistelu ja vajota vaan siihen masennukseen kokonaan. En kuitenkaan antanu periks. 

Toissavuoden, eli 2014, joulukuussa tapasin mun nykysen poikaystävän. Tai oltiin tunnettu jo nelisen vuotta, kunnes ruvettiin sit hengaileen enemmän. En oikeen tiennyt mitä ajatella, en luottanut kehenkään enkä mihinkään. En halunnut ees alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa, se tuntu liian vaikeelta ja haastavalta. Mietin, että miks ihmeessä kukaan edes mun kanssa haluais olla - mähän oon ihan sekasin. Ja englantilainenhan oli sanonut, etten koskaan tuu mun elämässä pärjään tai ketään saamaan, niin mihin se siitä muuttuis. Hullua, miten yhden sekopään sanat voi saada toisen ihmisen vakuuttuun sellasista asioista, mitä oli miettinyt itte jo moneen kertaan monta vuotta. 

Mua ahdisti toisinaan viettää mun poikaystävän kanssa aikaa, toisinaan taas musta tuntu, että ei oo mitään ihanampaa. Tuntu kivalta, että se sano mulle kivoja juttuja, mutta takaraivossa paiskutti silti ne vanhat jutut - entä jos se huijaa mua, entä jos tää on vaan joku veto, miks noin hyvännäkönen poika haluais olla tän näkösen tytön kanssa, entä jos sitä ja tätä. 

Mietin moneen otteeseen, että pitäskö mun kertoa sille mitä on tapahtunut. En kuitenkaan halunnut, mitä se sillä tiedolla tekis? Käyttäis sitä mua vastaan vielä, jos joskus tapahtuu jotain. Me ruvettiin riiteleen tosi paljon, koska käyttäydyin tosi sekavasti välillä. Sitä ärsytti, etten koskaan osannu sanoa vaan "kiitos", jos se sanoi jotain - tiuskasin vaan, että "hyi en oo" tai jotain muuta. Raivostuin kaikista pienistäkin asioista, mua ärsytti että se ei ymmärtänyt mua eikä mun sielunelämää. Mua ärsytti, että sillä oli ollut niin helppo elämä ja mulla taas niin helvetin vaikea. Miten me muka sovittais yhteen? Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa kertomaan sille asioista, mitä oli tapahtunut, miks mulla on niin huono itsetunto ja miks oon tällänen kun oon. Tuntu helpottavalta. Vaikka se ei juuri juuta eikä jaata vastannut, niin oivalsin, että ehkä ei tarviikkaan sanoa. En halunnut sääliä enkä varsinkaan sitä "ymmärrän". Koska ethän sä konkreettisesti voi ymmärtää, jos sulle niin ei oo tapahtunut tai et oo sellasia tunteita kokenut. 

Vuosi sitten sain muutaman kuukauden sisään neljä paniikkikohtausta, mikä oli tosi outoa. Yleensä osasin aina tiedostaa, kun ne oli tuloillaan, koska niistä olin kärsinyt aiemmin enemmän. Yhtenä päivänä töissä sain paniikkikohtauksen, mua hävetti tosi paljon. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntu se, että muutama työkaveri oli sanonut, että olin feikannut koko kohtauksen ja halusin vain huomiota. Mietin, että miks ihmeessä niin tekisin ja mitä pahaa oon koskaan tehnyt niille, että ne sanoo noin? Jäin sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi masennuksen takia. Mun poikaystävä oli aika järkyttynyt, koska se ei ymmärtänyt. Se yritti parhaansa mukaan olla menettämättä hermojaan ja yritti olla vaan siinä.

Sairasloman aikana mietin, että miksi ihmeessä annan jonkun turhanpäiväsen ihmisen kommentin pahottaa mun mielen? Jos joku luulee, että esitän, niin antaa luulla. En todellakaan jaksanut tai halunnut selitellä omaa menneisyyttäni tai mitään muutakaan ihmisille, joille se ei kuulu. Koin ensimmäistä kertaa sellasen ahaa-elämyksen, että en anna enää yhdenkään ihmisen mielipiteen vaikuttaa mun elämääni tai siihen millasena itseni näen. Olin kuluttunut siihen 10 vuotta, en jaksanut enää. En myöskään halunnut enää olla kyseisessä työpaikassa ja sainkin viime vuoden heinäkuussa uuden työpaikan. Unelmaduunia se ei ehkä ole, mutta unelmien työkaverit kyllä. Meillä on loistava ryhmähenki ja kaikki on kavereita keskenään. Toki riidoiltakaan ei olla vältytty, koska vietetään niin paljon aikaa yhdessä, mutta kaikki riidat mitä on tullut, on saatu selvitettyä. 

Rupesin aktiivisesti ennen joulua miettimään, että millä saisin lisää rakennettua sitä itsetuntoa. En jaksanut enää olla se masentunut ja katkeroitunut ihminen, mikä olin ollut jo ihan liian monta vuotta. Löysin mikroneulauksen. Menin arviointikäynnille, mua jännitti ihan mielettömästi! Mietin, että auttaiskohan tää vihdoinkin? Oisko tää se juttu? Varasin ajan helmikuulle. Samoihin aikoihin törmäsin myös tähän Jeminan blogiin. Musta oli mielettömän ihanaa, surullista ja voimaannuttavaa lukea miten samanlaisia fiiliksiä ja tuskia ollaan koettu! Mun oli pakko ottaa yhteyttä. Ei menny kauaakaan, kun päätettiin et meidän pitää nähdä. Mua jännitti ihan sairaasti, mut ensimmäistä kertaa ikinä mua ei jännittänyt, että mitähän se musta ajattelee ja oonkohan sen mielestä ruma. Meillä rupes juttu luistaan heti, musta oli ihanaa, että vihdoin joku ymmärsi mua ja pysty sanoon mitä vaan, niin toinen tiesi tarkalleen mistä puhuu. Jeminasta on tullu ihan parin kuukauden sisään tosi tärkee henkilö mun elämässä! :) 

Kolme kertaa oon nyt käynyt mikroneulauksessa ja mun ihana kosmetologi oli kans ihan innoissaan tuloksista - ihan niin kun mäkin. Se on toiminut mielettömän hyvin. Taas on aika varattu ens kuulle, en malta oottaa lopullisia tuloksia kuudennen kerran jälkeen!

Ja tässä sitä nyt ollaan, kohta 23-vuotiaana selvitty jos jonkinlaisista asioista ja kriiseistä. Edelleenkin jokanen päivä on yhtä taistelua, joskus vaikeempaa ja joskus helpompaa. Oon kiitollinen kaikille ihmisille, jotka mua on vuodesta toiseen jaksanut, tsempannut ja ollut tukena. Tän kirjotuksen myötä myös mun läheisimmät ihmiset saa musta tarkemman kuvan ja saa tietoonsa asioita, mitä ne ei oo koskaan tiennyt. Se on toisaalta pelottavaa, mutta toisaalta se tuntuu ihan kivalta, että en oo enää niin suuri mysteeri ja läheisimmät tuntee mut nyt paremmin. 

Tää saattaa olla liian pitkä luettavaks, mutta kaikki ketkä jaksaa lukee niin tässä tarinan opetus. Itsetunto-ongelmat vaikuttaa niin moneen elämän eri osa-alueeseen, että sitä on vaikeeta kuvitella jos sitä ei itse koe. Mulla se on vaikuttanut kaikkiin asioihin, siks on tehnyt niin paljon "vääriä" valintoja ja ajautunut vääriin tilanteisiin. Mut kaikesta myös oppii, ja oon kiitollinen niistä paskoistakin jutuista - en ois nyt tässä ja tällänen, jos niitä ei ois tapahtunut. 

Kiitos kaikille ketkä jaksoitte lukee! ❤️